Sen mukaan kuin taidan käsittää ei itsenäiseen työntekoon valmistava kasvatus tule vähentämään avioliittoja, mutta sitä vastoin ei voitane kieltää että juuri tavanmukainen naiskasvatus on synnyttänyt tuntuvat esteet avioliittojen toteuttamiselle säätyluokissa. Usein on esiintuotu, että nuoret miehet eivät taida mennä naimiseen senvuoksi ettei heillä ole varaa elättää vaimoa ja perhettä. Ja näiden miesten syyt eivät liene perusteita vailla. Ensinnäkin säätyluokkain miehillä ei ole sitä toivoa ja sitä vaatimusta kuin useimmiten työväellä, että aviopuolisot voivat molemmat vetää pesään. Toiseksi ei työmies ja talonpoika naimistansa varten laajenna huoneistoansa, ei muuta asuntoa eikä suurempiin menoihin sitou, kun sitä vastoin herrasmiehellä, joka tahtoo avioliittoon mennä, täytyy olla pikku rouvallensa "viis' huonetta kyökin kanssa" sekä vahvat sisääntulot rahassa.
Tuskinpa voidaan minua syyttää erehdyksestä, kun muistutan että etupäässä juuri tavanmukaisen kasvatuksen saaneet naiset, nuo esteettisesti kasvatetut, tässä kohden enin vaativat ja vähimmän avun tarjoovat tulevan perhe-elämän ylläpitämiseksi. Ne sitävastoin, jotka ovat tottuneet itse ansaitsemaan, itsestänsä määräämään ja itsestänsä vastaamaan, paremmin voivat asettaa välttämättömät asiainhaarat noudatettavakseen ja tietävät kunnioittaa rahan ja ajan arvoa.
Jos siis parannetun naiskasvatuksen seuraukset toiselta puolen eivät tule naisessa vaikuttamaan avioelämän karttamista ja toiselta puolen tekevät avioliiton toteuttamisen miehille helpommaksi, ei vastustajaimme pelkoon liene syytä. Että yhteiskunnassamme elää paljon naisia naimattomina, se kyllä sentään pysyy tosiasiana, mutta syiden tutkiminen siihen ei kuulu tähän aineesen. Ja vaatimus että yhteiskunta kasvatuksen kautta avaa näille mahdollisuuden aineelliseen toimeentuloon, niinkuin sellainen mahdollisuus on naimattomilla miehilläkin, ei toki liene kohtuuton. Mutta niin eivät ole ajatelleet ne, jotka asiain ohjissa istuvat.
Mitä meillä kodilliseksi kasvatukseksi sanotaan riittää naimattomille vielä vähemmin kuin naineille. Tulee vielä huomata, että avioliitto ainoastaan harvoin seisoo ovella odottamassa tyttöä kohta kun tämän niin kutsuttu kasvatus on päättynyt ja rippikoulu käyty. Useimmissa tapauksissa monivuotinen väliaika on elettävä isän omaisuuden kuluttamisella ja usein hänen pienien sisääntulojensa rasitukseksi, taikka mikä vielä pahempaa ja vaikeampaa on, on elettävä lesken vähistä varoista, joihin useimmasti joukko ala-ikäisiäkin turvautuu.
Kuinka toisellaiseksi tämä aika muodostuu sekä nuorelle tytölle itselle että hänen omaisilleen, jos hänen kasvatuksensa ja koulunkäyntinsä olisi antanut hänelle sitä mitä hän nyt tarvitsee: kykyä elättämään itsensä ja siveellistä voimaa määräämään itsestänsä.
Suuri luku kansalaisia tahtoo kuitenkin yhäti vielä rajoittaa naisten opetuksen ja kasvatuksen n.k. kodillisten töitten harjoittamiseen. Näillä töillä tarkoittavat he lähinnä talouden pitoa. He sanovat: kodillinen toimi on niin suuri, niin tärkeäksi arvattava; ja paljon vanhempia löytyy, jotka todella ovat antaneet tyttäriensä aamusta iltaan neuloa, kutoa ja keittää ruokaa. Tämä oli vielä kolme neljä vuosikymmentä takaperin varsinkin maalaisperheissä ja melkein samaten kaupungeissa ainoaa mitä tytöille opetettiin. Tämänlaista kasvatusta ja työtä on pidetty naisen kasvatuksen ihanteena, sitä on pidetty suurena ja korkeana.
Mutta kun niin tehdään, miksi ei sitä milloinkaan rahaksi arvata? Löytyy todella meidän maassamme naisia, jotka siitä asti kun lapsuuden jättivät ovat toimineet perheessä. Orjan lailla ovat he vetäneet pesään. Mitä on se tuottanut? Poijille suuret summat, tyttärille sangen vähän. Tyttö on saanut elatuksensa yhteisessä kodissa, sanotte. Mutta tätä elatusta ei ole pidetty palkkana hänen kodin hyväksi uhratusta työstään, vaan sitä on pidetty armona. "Minulla on kolme tytärtä elätettävänä", sanoo isä, jonka pojat koulukaupungissa maksavat monta sataa markkaa kuussa. Niin paljon arvostellaan tyttärien työtä kodissa. Ja jos tyttö isän kuoltua tai muusta syystä joutuu ulos maailmalle ja menee talouden hoitajaksi herrastaloon, mitä hänelle maksetaan? Korkein palkka minkä hän saapi on 300—400 markkaa vuodessa. Ja miten kohdellaan häntä, joka omistaa etevän taidon naisen tärkeimmässä tehtävässä? Mihin asemaan hän joutuu perheessä? Tavallisesti palvelijain rinnalle. Olen kuullut kerrottavan, että isäntäväki usein jo hakiessaan taloudenpitäjää panevat ehdoksi, "ettei hänellä olko mitään vaatimuksia perheellisen seuraelämän suhteen". — Ainoastaan jos hän personallisuutensa, sukuperänsä taikka ulkonäkönsä kautta sattuu olemaan jotakin, voipi hän päästä isäntäväkensä pariin, mutta hänen virkansa ei hänelle arvollista asemaa tuota. Huonosti todellisuudessa palkitaan, mitä opissa niin korkealle kiitetään.
Vielä on tällä taloudellisella kasvatuksella kodissa se vastus, että se harvoin voipi valmistaa tyttäriä perin pohjin siihen taitoon, jota se tarkoittaa. Köyhissä perheissä, missä talous on yksinkertainen, ei ole tyttärellä tilaisuutta monipuolisempaan harjoitukseen. Vielä vähemmän on hänellä tilaisuutta siihen semmoisissa perheissä, joissa on monta tytärtä — kolme, neljä, viisi kenties, — sillä heille ei kaikille riitä työtä taloudessa. Heidän osanottonsa siinä supistuu niinmuodoin satunnaisiin tehtäviin, joista ei oppi eikä tyydytys ole suuri.
En suinkaan pidä talouden tointa halpana. Mutta se joka sitä varten valmistuu, tarvitsee säännöllisen valmistuksen siihen, niin että hän todellakin saavuttaa siinä tiedon ja taitavuuden. Mutta sitä antamaan kykenee meidän niin sanottu kodillinen kasvatuksemme ani harvoin. Siihen tarvitsemme taloudenpidon kouluja, joissa tyttö, joka aikoo taloudenpitäjäksi, voisi yhdessä vuodessa oppia sen, mihin hän yksinkertaisen kodin supistuneessa taloudessa kuluttaa viisi, jopa monesti kymmenenkin vuotta. Samaten se joka vastaista avioliittoa odottaessa ja siis ainoastaan oman perhetalouden hoitoa varten panee vuosikausia menemään satunnaisiin taloustöihin isänsä kodissa, ei kalliiksi arvostele aikaa eikä voimiaan. Pääasia avioliitossa ei liene että vaimo osaa keittää toista taikka toista ruokalajia ja ruokakaapin hoitaa. Tärkeämpänä täytynee pitää että hän on varustettuna sillä siveellisellä ja henkisellä voimalla, niillä tiedoilla ja kyvyillä, jotka tekevät hänen mahdolliseksi vapaana ja vastuunalaisena puolisona seisomaan miehensä rinnalla ja kasvattamaan lapsiansa hyviksi, onnellisiksi ihmisiksi ja kelpo kansalaisiksi.
Vielä on eräs asema, jossa tähänastisen traditioninmukaisen naiskasvatuksen puutteet tuntuvat kipeinä epäkohtina ei ainoastaan naiselle itselle, vaan myöskin suoraan yhteiskunnalle. Siihen asemaan astuu aviovaimo, kun mies kuolee ja hän jää leskeksi. Ja tuskin missään niin silmiinpistävästi kuin tässä tulee näkyviin kaikki ne haitalliset seuraukset, joita naista koskevat lainsäädökset ovat synnyttäneet yhdessä kasvatuksen kanssa.