Samalla kuin mies kuolee on vaimon asema yhdessä iskussa kokonaan muuttunut. Hän joka tähän asti sekä persoonansa että omaisuutensa puolesta oli ollut toisen käskyn alaisena; jonka sanalla ja tahdolla ei ole ollut lain edessä mitään voimaa, hänen käteensä laskee sama laki nyt kaiken edesvastauksen, ei ainoastaan hänen omasta, vaan koko pesän ja perheen omaisuudesta ja toimeentulosta. Hänellä ei tähän asti ollut oikeutta mitään liikuttaa yhteisessä pesässä, ei mitään myydä eikä vaihtaa, eikä omia rahojansakaan nostaa; ei hän saanut lapsensa koulunkäynnistä eikä muusta sen tulevaisuudesta määrätä. Ja nyt lasketaan hänen käteensä koko perheen tulevaisuus.

Hänen joka ei ollut saanut mitään rahan arvoista oppia, pitää nyt itsellensä ja perheellensä ansaita jokapäiväinen leipä. Mitä häntä nyt auttaa sukupuolensa "tarkoitus", joka juuri oli "meidän elämätämme koristaa?" Mitä nyt auttaa häntä se että hän "tukea kaipaa ja tukea pyytää?" Elämä ei kysy nyt hänen kukkais-ominaisuuksiaan eikä hänen viattomuuttansa, vaan se kysyy kykeneekö hän mihinkään ansiota tuottavaan toimeen. Kykeneekö hän laskemaan menoja ja tuloja ja olemaan turvaksi ja tukeeksi lapsillensa? Juuri sitä mitä psykoloogit ja runoilijat ja heidän kanssansa kasvatus on häneltä kieltänyt, sitä hän nyt tarvitsisi: itsensä määräämiskykyä, ajatusta, perustuksiin nojautuvaa päättämiskykyä, tietoa, voimaa. —

"Mutta hän osaa keittää ruokaa", sanotte. No niin, se on hyvä, mutta tuo tuntuu vaan katkeralta ivalta siinä missä jokapäiväinen leipä puuttuu. — "Mutta hän kelpaa talouden pitäjäksi." Hän menee siis taloudenpitäjäksi, jossa toimessa hänen täytyy aamusta iltaan olla poissa kotoa — ja saapi 300—400 markkaa vuotuista palkkaa. Mutta hän ja hänen perheensä ei elä sillä. Tuo korkeaksi arvattu "kodillinen" kasvatus ei häntä nyt paljo auta.

Lesken tilaa on yhteiskunta toden totta sangen vähän ajatellut ja muistanut. Ainoa, mikä näkyy lesken ja hänen lastensa surkeaa kohtaloa muistaneen ja säälineen, on kirkko. Oikein se tekee, kun se asettaa nämä varattomat sairaitten ja kuoleman kanssa kamppaavaisten rinnalle, ja kehoittaa jumalanpalveluksessa kristillistä seurakuntaa yhtymään rukoukseen ja anomaan Jumalan erityistä armahdusta kaikille leskille ja orpolapsille.

* * * * *

Mutta tähänastisen kasvatusjärjestelmän haitat eivät ilmaannu vaan perheen rajoissa. Ne ulottuvat luonnollisesti myöskin isompaan piiriin, yhteiskuntaan. Mikä perheen onnea, perheen toimeentuloa ja hyvää tilaa vähentää ja hävittää, se vähentää ja hävittää yhteiskunnankin onnea ja hyvää tilaa. Kuinka monta kelpo kansalaista meneekään hukkaan yhteiskunnalta, jossa suuren suuri joukko kasvattajista puuttuu tehtäväänsä tärkeimpiä ominaisuuksia. Kehityksen puutteessa kasvaa umpeen paljon voimia ja kykyjä, jotka toisen kasvatus-suunnan käsissä olisivat voineet tulla yhteiskunnan ja kansan hyväksi. Ei luulisi yhteiskunnalla olevan varaa kaikkien niiden voimain heittämiseen, jotka se nykyisen kasvatuksensa kautta heittää.

Yhteiskunta on kuitenkin pitänyt itsensä kylläksi rikkaana kustantamaan itsellensä kukkasen, koristuksen. Sitä osoittaa pintapuolisinkin silmäys n.k. sivistyneen luokan naisiin. Tarvitsee vaan mainita sanat muoti ja turhamaisuus, niin lukija tietää mitä tarkoitan, ja pääsen pitemmittä sanoitta raskaasta velvollisuudesta vetää esille tuota säätynaisten surkuteltavaa pahetta. Onneksi ja paremman tulevaisuuden enteenä ovat monet ajattelevat miehet alkaneet sitä saattaa tarkastuksen alaiseksi ja lausuvat sen ylitse tuomionsa. Vaikka toiselta puolen ei voi olla huomaamatta heidän heikkouttansa käytännössä, voipi varmuudella otaksua heidän lausumansa jotain vaikuttavan. Syyllä he moittivat, se on totta, ja moittijain joukossa on paljon vanhakantalaisia, jotka eivät voi välttää joutumasta siinä uuden suunnan seuralaisiksi. Mutta heidän lausutut soimauksensa eivät kuitenkaan heidän kannaltaan pidä mielestäni logillista johtoa. Sillä voidaksemme perustuksen mukaisesti tuomita pois naisten turhamaisuutta eli koristelemisen halua, täytyy ensin hyljätä kaikki ne vanhat käsitykset, joissa tuolla ominaisuudella ja tavalla on vahva pohjansa. Mutta ne jotka muuten tahtovat pysyttää olot entisellään ja sentään soimaavat naissuvun turhamaisuutta, unohtavat kokonaan, että turhamaisuus ja koristelemisen halu on naisessa johdonmukainen seuraus tähänastisesta järjestelmästä. He itse käsityksinensä naisesta ja hänen tarkoituksestaan seisovat epäkohdan parhaimpana tukena. Jos koetamme millään muulla kuin vapautuksen tiellä poistaa yhteiskunnasta tätä yksityistä pahetta, saamme pian huomata kaikki keinot turhiksi.

V.

Muistutetaan ehkä että olen unohtanut koulujen olemassa olon tytöillekin. Tämä muistutus johdattaakin minua julkisen opetuksen alalle. En sitä ole unohtanut, ja myönnän kernaasti tyttökoulujen olleen edistysaskeleen naisten kehityksessä.

Niiden parhaimman ominaisuuden löytänemme kuitenkin siinä, että ne tarjoamalla tytöille jonkinmoista opetusta, jos kohta yksinkertaisimmissa tiedoissa, ovat vaikuttaneet herättäväisesti. Tyttökoulun käyneet ovat sieltä usein tuoneet muassaan hämärän tiedon siitä, että naisellakin on oppimista tiedoissa ja taidoissa, ja että hänen kasvatuksensa on puutteellinen ja estää hänen kehitystään ja tulevaista onneaan. Monelle tyttökoulun läpikäyneelle lienee käynyt selväksi, että kuta enemmän tietää, kuta paremmin jotain osaa, sitä helpompi on tulla toimeen ja sitä rikkaampi on elämä. Kuta vähemmän tietää, kuta huonommasti jotain osaa, sitä vaikeampi on tulla toimeen, sitä tyhjemmältä elämä tuntuu. Muistettava on myöskin että niistä naisista, jotka nyt työnsä kautta tukevat oman ja usein jonkun sukulaisensakin toimeentulon, moni kuitenkin tyttökoulussa sai ensimmäisen alun siihen tietoon ja taitoon, joka nyt hänelle leivän antaa, jos kohta se sen niukastikin tekee, ja jos kohta hänen koulunkäyntinsä perästä täytyi ikäänkuin alkaa uudestaan ja lukemattomien vaikeuksien ja esteitten läpi itsensä kykeneväksi tehdä. Niin vaillinainen kuin tyttökoulu onkin ollut, on se kuitenkin kaikille näille ollut suoranaisena vaikka aivan riittämättömänä apuna.