Tästä ei kuitenkaan seuraa, että kansan vaimolle tuleva julkinen kasvatus siltä tyydyttäisi yleistä tarvetta, taikka että se miehen osaksi tulevan kasvatuksen rinnalla olisi riittävä. Kansakoulu tarjoutuu molemmille, se on totta. Varakkaimpain maanomistajain perheissä, joissa lapset koulunsa läpikäytyä jäävät kotitaloon taikka joutuvat perheenjäseniksi muihin taloihin, saattaa niinmuodoin julkinen kasvatus käydä tasan sukupuolten välillä. Mutta koko sen suuren väestön piirissä, johon kuuluu käsityöläiset ja ammattilaiset kaupungeissa ja maalla, kaikki päivämiehet, kaikki toisen palveluksessa olevat ja ylipäinsä koko irtain väestö kaupungissa ja maalla, siinä järjestyvät asiat toisin.
12—13-vanhana on lapsi päättänyt kansakoulunsa kaupungissa, yksi tai kaksi vuotta myöhemmin maalla. Silloin jättää yhteiskunta enimmiten tytöt oman onnensa nojaan. Useimmista, jatkettua opetusta antavista kouluista, joista kunta ja valtio yhdessä taikka toinen yksistänsä nyt huolen pitää, ovat tytöt suljetut. Hyödyllinen ja ansioa tuottava työnteko tulevaisuudessa voisi heillekin antaa leivän, mutta he eivät tiedä millä keinoin voisivat saada sitä oppia, jota samaisen työn eli toimen taitamiseksi ehdottomasti vaaditaan. Ammattikouluja ja sunnuntaikouluja [emme näillä tarkoita yksityisten pitämiä, vaan varsinaisia kuntien kustantamia kouluja ammattilaisia varten] ylläpidetään monissa kaupungeissa, mutta ei niihin pääse tytöt. Nämä viettävät parhaimman oppiaikansa köyhässä kodissa, joka useimmasti ei heille voi antaa riittävästi sopivaa työtä eikä tietysti myöskään heille tarjota valmistusta mihinkään enemmän tuottavaan työhön. Poika voidaan panna oppiin toiseen tai toiseen, ja hänellä on tilaisuus esim. sunnuntaikoulun läpikäymällä hankkia itselleen todistuksen, jolla hän pääsee ammattia harjoittamaan. Mutta tytölle harvoin jää muuta jälelle, kuin joko kitua kotona ja syödä vanhempiensa ansiota, taikka mennä palvelemaan. Edellisen tilan vaarallisuus siveydelle on niin selvä ettei se mitään todistusta tarvitse, jota paitsi on muistaminen ettei se suinkaan varallisuutta lisää. Jälkimäinen tavallisesti tuottaa leivän, mutta ei kaikkia houkuttele, varsinkin koska elinkeinon puute pakoittaa palvelukseen niin monet, että kaikille tarjoutuville ei likimain löydy paikkoja. Viimeksi mainittu seikka taas alentaa palkat kohtuuttomiin.
Pesu ja silitys pelastaa monet niin kauan kuin voimat kestävät työssä, jossa kilpailu ja sen kautta alentunut tulo kysyy ponnistusta yli sen minkä ruumis luonnon mukaan tarjoo. Ompelemisella ja räätälin työllä voisi moni vaimo meidän maassa elää, ja moni elääkin. Mutta kun yhteiskunta ei huolta pidä valmistuksesta siihen, on seuraus se että hyviä ompelijoita, pukujen neulojia, joille aina riittäisi työtä ja joiden työ jotain tuottaa, löytyy liian vähä, huonoja liian paljo. Jos sitä vastoin yhteiskunta paremmin kuin tähän asti huolta pitäisi, että toinenkin sukupuoli voisi itsensä kykeneväksi tehdä teollisuuden harjoittamiseen, ammatteihin, liiketoimiin, niinkuin myöskin olisi annettava sille tilaisuutta valmistua henkistä työtä varten, niin — silloinhan olisikin naisten kasvatuksesta poistetut ne puutteet, joihin yhteiskunta julkisen kasvatuksen isäntänä itsensä velkapääksi tekee.
Uskotaan kenties että puhuessani yhteisen kansan naisista ajattelen vaan naimatonta vaimoa. Ja sanottuani etten ole niin ajatellut, kuulen muistutettavan: Naidun vaimon tehtävä on kodillinen työ miehen ja lasten hyväksi; ansaitseminen, perheen elatuksen hankkiminen on miehen asia. Niin onkin opissa, enkä tahdokkaan olla viimeisiä tunnustamaan sitä perhe-elämän ihanteena.
Mutta miten on asia todellisuudessa? Useimmissa perheissä n.k. alhaisemmassa väestössä ja samalla tavoin jotenkin yleisesti käsityöläisissä ansaitsee vaimokin, missä vaan taitaa ja millä suinkin voipi. Hänen täytyy sitä tehdä, se on välttämättömyyden vaatimus. Lasten luku kasvaa ja tarpeet enenevät enenemistään, mutta miehen palkka on entisellään, se ei riitä elatukseen. Ja niinkuin jo tuonnempana sanottiin, on miehellä jo naimiseen mennessä luonnollisena vaatimuksena että kumpikin ansaitsee. Jollei hän sitä vaatisi, jollei vaimo voisi häntä auttaa ansiolla, jäisi monta avioliittoa tekemättä, niinkuin juuri siitä syystä niin monta jääpi ylemmissä luokissa.
Hyvähän olisi vaimon antautua vaan ruoan valmistamiseen, perheen vaatteiden valmistukseen ja lapsien kanssa työskentelemiseen. Mutta näistä kaksi edellistä työtä supistuu supistumistaan sitä myöden kuin rahain riittämättömyys supistaa ostettavain ruoka- ja vaateaineiden määrää ja laatua. Mitä auttaa jos sanomme ettei näin pitäisi olla, kuin olot kuitenkin ovat semmoiset meillä kuin muualla, että vähävaraisemmissa kansanluokissa vaimon täytyy ansaita enemmän tai vähemmän. Kysymys on vaan mitä hän osaa ja mihin hän kykenee. Jos hän olisi saanut käydä oppimassa jotain käytännöllistä niinä vuosina, jotka kansakoulun käynnin ja naimisen välissä murentuivat hukkaan varattoman kotopesän niukassa ruuassa; taikka häntä olisi otettu, niinkuin hänen veljensä otettiin, sunnuntaikouluun, taikka ammattikouluun, taikka realikouluun, hankkimaan itselleen opillisia perustuksia käytännölliseen työhön, niin hänellä nyt olisi omaisuus jälellä, joka tulisi sekä perheen että hänen omaksi hyödykseen.
Mutta useimmissa tapauksissa seisoo hän siinä ilman taitoa mihinkään. Ei siis muuta neuvona kuin ryhtyä siihen mikä on hänelle mahdollista, ja hän ryhtyy: pesuun, silitykseen, ja jos hän on erittäin lahjakas taikka hän yksityisten avulla oli saanut vähän oppia ompelussa, ompelukseen. Mutta se mikä useimmille jääpi ainoaksi ansioksi on apumiehen työ päiväpalkalla (handtlangerska). Meidän tarvitsee vaan katsella ympärillemme kaupungeissa, nähdäksemme kuinka monet aviovaimot aamusta iltaan polku-palkasta kantavat tiiliä ja savea rakennustyöhön, sillaikaa kuin miehet, joille opin tilaisuus oli etuoikeutena säilytetty, seisovat verrattain vähemmän rasittavassa työssä ja saavat kahdenkertaisen palkan.
Kuinka paljon oikeampaa olisi ja kuinka paljon onnellisempaa perheelle kokonaisuudessaan, jos kaikki nämä vaimot osaisivat esimerkiksi jotain semmoista työtä, jota he voisivat tehdä kotona. Olen nähnyt kuinka vaillinaisinkin taito jossain käsiteollisuuden haarassa voipi tuottaa suurta onnea varattomalle kodille, jossa vaatimukset niinkuin tiedämme eivät ole suuret. Kyyneleet silmissä kertoi eräs aviovaimo, kuinka se näennältä vähäpätöinen seikka, että hän nuoruudessaan sattumalta oli saanut oppia olkien letittämistä, nyt antoi hänelle, miehellensä ja neljälle lapselleen sen välttämättömimmän elatuksen, jonka hankkimiseen miehen työ ei riittänyt. Ja tämän vaimon saama oppi ei suinkaan ollut suuri. Hän osasi ainoastaan välttävästi letittää ja kokoonneuloa yksinkertaisimpia pieniä koria ja poikain lakkia, jotka tuottivat markan kaksi silloin tällöin. Pääasia oli että hän oli saanut jotain oppia.
Niinkuin nyt on, sulkee puutteellisuus yhteiskunnan huolenpidossa useat elinkeinot ja ansiolähteet naiselta. Yhteiskunta on ottanut julkisen kasvatuksen käsiinsä, mutta se on itsevaltiaan tavoin toisille antanut, toisille antamatta ollut. Suuri osa niitä puutteita ja haittoja, joita tähänastinen naiskasvatus osoittaa ja jotka käsittääkseni sangen ehkäisevästi vaikuttavat yleiseen kehitykseen, on seurauksena tästä menettelöstä. Yhteiskunta on tässä kohden erehtynyt laskuissansa.
* * * * *