Mitä kirjoituksen kuluessa on sanottu lienee jo viitannut sen uudistuksen suuntaan, johon ilmaantuneet puutteet naisen kasvatuksessa kehoittavat aikaamme.

Naisen kasvatuksen tulee pyrkiä toteuttamaan, mitä ihmisen kasvatuksen tarkoituksena yleensä tunnustetaan; sillä se on hänen oikeutensa syntymisensä kautta, se edistää kansan kehitystä ja lisää sen onnea. Kasvatuksen täytyy muistaa, mitä se tähän asti on unohtanut, että nainen on ihminen ja että se mikä saattaa ihmisen yleensä hyödyllisempään kehitykseen, se naisenkin siihen saattaa. Sentähden hänen kasvatuksensa on oleva semmoinen:

että se on avullisena tekemään häntä ruumiillisesti vahvaksi,
terveeksi, raittiiksi, kestäväksi;
että se on avullisena tekemään häntä moraalisesti itsensä
määrääväksi, vastuun alaiseksi, tiedolliseksi ihmiseksi, joka
tahtoo ja täyttää oikian oikian tähden ja karttaa pahaa pahan
tähden,
että se on avullisena tekemään häntä älyllisesti kykeneväksi
ajattelemiseen, tiedon käsittämiseen ja sen viljelemiseen;
että se tekee hänen käytännöllisesti kykeneväksi itsensä
elättämiseen.

Muistutetaan kenties nyt että tämä ei muuta ole kuin mitä kasvatukselta yleensä voipi vaatia. Se onkin oikea muistutus ja siihen on vastattava: suurimmat puutteet ja virheet naisten kasvatuksessa tulevatkin likinnä siitä, että tämän kasvatuksen suunta poikennut kasvatuksen yleisestä suunnasta, että naisten kasvatus on tehty joksikin toiseksi kuin mitä kasvatuksen yleensä tunnustetaan olevan. Olen koettanut näyttää kuinka kasvatus on erehtynyt, kun se ylenmäärin silmällä pitäen vaan tyttöä, naista, on unohtanut lapsen, ihmisen. Järjestelmän seurauksista nähdään paraiten sen vahingollisuus ja kuinka tarpeellista on että siitä luovutaan ja palataan luonnollisemmalle pohjalle.

Tämä on ensisijassa tarpeen. Yksityiskohdat tulevat kyllä vähitellen selviksi, sitä myöten kuin suunta yleisessä ajatustavassa vakaantuu. Päätehtäväksi jääpi vaikutus aikakautemme ajatustapaan, niin että moniaiden tähänastisten käsitysten laho laatu tulee julki ja uudempain aikain kanssa virranneet uudet käsitykset voittavat sijaa. Emme vaan saa hetkeksikään unohtaa, että kasvatus on ollut seuraus näistä menneiden aikain synnyttämistä käsityksistä naisesta yleensä ja ettei mitään pysyvää uudistusta saada aikaan, jos vaan päältäpäin kiillotellaan, mutta entinen pohjus jätetään pois karsimatta.

Se ajatustavan muutos, jota ilman eivät mitkään parannus yritykset voi onnistua, onkin jo alkanut ja muodostaa nyt uutta astetta tuossa ajasta aikaan nähtävässä hiljaisessa mutta vakaassa kehityksessä, jota naisvapautukseksi sanotaan. Tiedämme että moni vanha käsitys jo on murennut nuorempain mielipiteiden tieltä, ja että sen johdosta naissuvun asema lain edessä nyt on jo monessa kohdassa toisellainen kuin se oli kaksikymmentä vuotta sitten. Muutokset tähtäävät tasoittamiseen, niinkuin jo kirjoituksen alussa sanoin. Tähän asti tehtyjen lakiparannuksien yhteisenä ominaisuutena ilmaantuu johdonmukainen pyrkimys käsitellä naista enemmän ihmisenä, vähemmän sukuolentona kuin ennen; ei miestä yli-arvoisena eikä ala-arvoisena, vaan miehen vertaisena. Sitä nähdäksemme tarvitsee vaan muistaa niitä muutoksia perintölaissa, naimiskaaressa, elinkeinolaissa, joita Suomen kansa on säätänyt naisen eduksi. Niissä tarkoitetaan naisen vapauttamista entiseltä eri-asemalta ja siirtämistä likemmä sitä sijaa, joka ennen oli miesten yksinoikeutena. Samaan suuntaan viittaavat ajan oireet kasvatuksessakin, ja samaan suuntaan uudistustyön alku siinä jo käypikin.

Monissa vanhemmissa on herännyt ajatus uusista velvollisuuksista tyttäriänsä kohtaan, ja he ovat huomanneet että heidän kasvatuksensa parantaminen on tärkeintä. Monissa kansalaisissa on hereellä sama ajatus ja sama vaatimus. Ja näiden yhteisen työn hedelmänä näemmekin yhä levenevän uran, joka aukaisee naisille tilaa astumaan miehen vertaisena hänen rinnalleen. Näemme kuinka kodeissa ja kansalaisissa vaatimukset naisesta, hänen kutsumuksestaan ihmisenä, nousevat ja vakaantuvat, ja kuinka samassa hänen arvonsa nousee. Sen ohessa kasvatus luonnollisesti alkaa saada totisemman ja määrätymmän suunnan. Vanhemmat ja kansalaiset, huolimatta vanhoista hyvin tunnetuista naisellisuuden ihanteista, tahtovat varustaa tyttäriänsä tiedoilla ja taidoilla ja heitä itsensä-määräämiseen kehittää. Näemme vihdoin kuinka kansalaiset, miehet ja vaimot yhdistetyin voimin koettavat yhteiskunnan puolelta siihen tilaisuutta tehdä. Niinpä yksityisten toimesta työskentelee maassamme jo monta koulua, toiset opillisen, toiset käytännöllisen kasvatuksen palveluksessa.

Yhden niitä välikappaleita, joka kenties luonnollisimmalla tavalla voipi vaikuttaa yleisen kasvatuksen tasoittamiseksi eri sukupuolten suhteen, on uudistyö tavannut asettamalla nuorison opetusta varten yhteiskouluja. Tämän aatteen kelvollisuudesta on viime aikoina siksi paljon keskusteltu ja sitä eri suunnilta harkittu, ettei ole syytä sen puolustusta ottaa tässä puheeksi.

Aatteen kannattajain ja aatteen käytännöllisten toteuttajain tulisi vaan nyt muistaa, ettei se asian laita yksinään että meillä nyt on yhteiskouluja, tee niitä vielä siksi kuin ne ovat aiotut; vaan siihen kysytään suoranaisten työntekijäin samaten kuin asian harrastajain puolelta vakaata työtä ja totista mieltä. Yhteiskoulun tulee koettaa poistaa erikoiskoulujen viat, mutta säilyttää niiden ansiot. Niinpä on sen velvollisuus esimerkiksi torjua kaikkea turhamaisuutta, joutavuutta, löyhyyttä, kaikkea määrätöntä harrastusta, — tyttökouluille omituisia ominaisuuksia — raakuutta, oman käden valtaa, hämmennystä siveyden tunteessa — poikakouluille omituisia ominaisuuksia — ja torjua sitä yhtä hyvin opetuksen puolella kuin kurissa ja koko koulun elämässä yleensä. Jos yhteiskoulu ei voi itseänsä vapaana pitää näistä jokaisen kasvatin luonteen kehitykseen vaikuttavista haittapuolista, vaan ehkä antaa kannatusta niille kaikille, niin se ei suinkaan vastaa mitä siltä on odotettu.

Mitä erittäin opetuksen hoitoon tulee, emme saa unohtaa, että opetettavia lapsia nyt todellakin pitää valmistaa vissiä päämäärää varten. Todellakin täytyy kaikkien jotain järjestettyä osata, jotain joka oikeuttaa heitä astumaan astetta ylemmälle opin tiellä. Jos tyttöjen tähden löyhennämme opetusta, tyydymme vähempään totisuuteen, vähempään vakavuuteen ja kenties vähempään perusteellisuuteen, niin teemme tytöille vahingon, jota aate juuri tahtoo välttää. Sen lisäksi vedämme alaspäin opin vaatimuksia poikain suhteen, ja teemme vääryyttä niille. Tahdotaan väliin sanoa ettei yhteiskoulujen pitäisi huolia vanhojen poikakoulujen järjestelmistä, koska muka poikakoulut eivät ollenkaan ole malliksi kelpaavia. Niin onkin tavallansa totta: poikakoulut eivät ole täydellisiä, niillä on pahat vikansa ja olemme niistä ikään maininneet muutamia. Mutta kieltämätön tosiasia lienee kuitenkin, että poikakoulumme ovat parasta mitä meidän maassamme tähän asti on ollut olemassa julkisen opetuksen alalla. Sitä emme saa unohtaa. Sanottakoon mitä sanottaneenkin niiden moitteeksi, totta on sittenkin, että mitä niissä on opetettu, on sitä — tyttökouluihin verraten — opetettu perusteellisesti ja vakavasti, koulun lopputili korkeamman opiston edessä aina silmissä. Tämä vakavuus ja totinen henki, tämä jykevyys opetuksessa on mielestäni ollut poikakoulun etevin ominaisuus, eikä varmaankaan ole ollut jättämättä jälkiänsä maamme koulunkäyneiden miesten luonteihin ja kehitykseen. Uskonpa senvuoksi yhteiskoulun viisaasti ja oikein tekevän, jos se perintönä vanhalta koululta itsellensä saman ominaisuuden hankkii ja sitä arvossa pitää.