Aseta nämä kaksi kantakuvaa, säätynainen ja kansannainen, rinnakkain! Kumpi näistä paremmin vastannee luonnon aatetta ihmisestä? Kumpi näistä paremmin kelpaa hyödylliseen työntekoon? Kumpi näistä on terveempi ruumiin ja sielun puolesta? Kumpi onnellisempi? Heikko nainenko, tuo, joka on heikoksi kasvatettu sentähden että heikkoutta on pidetty hänen kaunistuksenansa, sentähden että nainen muka miellyttäisi, kun hän on tukea kaipaava ja tukea pyytää? Vai tuoko väkevä nainen, joka on väkeväksi kasvatettu, sentähden että ihminen elämässä tarvitsee voimallista, tervettä ja raitista ruumista?
Mutta nainen ja naisellisuus, sehän oli säilytettävä. Vaan emme epäile asettaa vastattavaksi sitäkään kysymystä, kumpi näistä paremmin täyttää naisen tehtävän. Tosin, jos elämä ei vaimolta muuta pyytäisi, kuin että hän on sievä ja elelee toisten silmäin-pyyntönä, saattaa olla että saavutettu malli vastaisi tarkoitukseen, niinkauan nimittäin kuin nykyinen epäsuunta kaunoaistissa vallitsee. Jollei hänellä olisi muuta tehtävää kuin oleskella ympäristönsä katseltavana vähän aikaa, silloin kenties tulos olisi paikoillaan. Mutta ei elämä siihen tyydy. Ei sille riitä kukkanen ihmisen asemasta. Jos naisen elämä ja kutsumus loppuisi viidenteentoista ikävuoteen, joksi runoilijat ovat aikansa käsityksiä ilmaisseet, ei hän kenties tarvitsisi ruumiin eikä sielun vahvuutta. Mutta silloin vasta oikea työnaika alkaa. Ja se kysyy voimia ja kykeneväisyyttä.
Meidän tarvitsee vaan muistaa naisen tehtävää sukukunnan äitinä, käsittääksemme kuinka välttämätön terve ruumis ja kestävät voimat ovat hänelle. Kuinka paljon vähemmän kipua ja tuskaa hänen tarvitsisikaan kärsiä synnytystyössä, jos hänellä olisi terve ja kasvatuksessa pilaantumaton ruumis? Tiedämme kuinka paljon helpommasti rahvaan vaimo, jonka ruumis on saanut esteettömästi kehittyä, synnyttää. Ja kuinka kutistunut ja heikko ruumis voisi hengen antaa terveelle ja vakavalle lapselle? Ja kuinka voimaton äiti voisi riittävästi ravita ja antaa tarpeellista hoitoa jälkeentulevaisilleen? Heikko ja vähävoimainen vaimo monen lapsen äitinä itse pian nääntyy ja väsyy ja elämä käy hänelle rasitukseksi. Ja sen lisäksi tulee, että nouseva suku kärsii hänen onnettomuudestaan ja perii hänen heikkoutensa. Ei voi hän myöskään tyydyttävästi eikä ilolla toimittaa tehtäväänsä perheen emäntänä ja lasten kasvattajana.
Kaiken tämän luulisi olevan jokaiselle selvän.
Mutta niin sokea tietämättömyys vallitsee tällä alalla ja sen apuna vielä niin suuri paatumus, että järjellinen sana siinä usein katoaa kuin isku kiveen. Naisella ei ole ollut tilaisuutta tiedon hankkimiseen, miehet eivät ole kyenneet tietojansa saamaan käytäntöön, taikka eivät ole siitä välittäneet. Lääkärit ja fysioloogit ovat viimeinkin ryhtyneet asiaan, niin että luulisi kasvattajain silmien aukenevan. Mutta tähän päivään asti ei tämä luonnon oppi vielä ole voinut kumota vanhoja piintyneitä katsantotapoja, esteettisiä sääntöjä ja sielutieteellisiä oppipykäliä. Niihin tyttöjen kasvatus yhä vaan uskollisesti tahtoo turvautua.
Eikä vaan äidin eikä perheenemännän tehtäviä varten, vaan kaikkia muita elämän vaatimia töitä varten tarvitsee nainen terveen ruumiin ja hyvät voimat. Työhön on ihminen luotu, se on hänen suurin siunauksensa, ja työ kysyy voimia. Ei kukaan saata heikolla ruumiilla työtä tehdä, ja voimattomuus tekee raskaan mielen.
Osaksi saamme puuttuvaisessa ruumiillisessa kasvatuksessa hakea syyn myöskin siihen heikkouteen hermostossa, joka säätyluokkain naisissa on niin yleinen. Paitsi että se on haitallinen koko sukukunnan fysilliselle edistykselle, pilaa se heiltä heidän omansa ja ympäristönsä onnen. — Emme kuitenkaan saa syyttää yksin tyttöjen kasvatukseen tässä kohdassa. Olemme siinä olleet kovin huolimattomia nuorison kasvatuksessa yleensä, emmekä ainoastaan kasvatuksen alalla, vaan elantotavoissammekin. Tahdomme vaan sivumennen huomauttaa, kuinka esimerkiksi tuo meillä jokapäiväiseksi tavaksi tullut alkoholi-sekaisten juomien nautinto on vähitellen heikontanut hermostoa miehissä, ja kuinka tästä yhä enenevä heikkous on perintönä siirtynyt tuleviin sukupolviin, miehiin ja naisiin.
Edellisestä lienee selvinnyt, mihin suuntaan tyttöjen ruumiillinen kasvatus mielestämme olisi parannettava. Jos yhteiskunta tahtoo itsellensä kasvattaa hyviä äitejä, kelpo perheen-emäntiä, hyviä kasvattajia, hyviä kansalaisia, työntekijöitä elämän suurelle vaimolle, niin täytyy sen taipua luonnon ja järjen käskyn alaiseksi ja hyljätä kaikki teeskennellyt ihanteet.
Älkäämme antako luonnollisen väkevyyden peloittaa meitä. Nainen tahtoo todella tulla väkeväksi. Se on hänelle tarpeellista ja suvulle hyödyllistä. Hän tuntee että hän on heikko, hän tuntee että, hän kaipaa tukea ja suojaa. Hän pyytää tukea, mutta hän pyytää ensisijassa sitä tukea, jonka terve ruumis ja vahvat jäsenet ihmiselle antavat ja josta erehtyvä kasvatus on häntä estänyt vuosisatojen aikoina. Järjestettäköön siis kasvatus kodissa ja koulussa niin, että hänen ruumiinsa pääsee vapaasti varttumaan ja kehittymään ilman esteitä, ilman pidätystä. Hänen täytyy saada raitista ilmaa keuhkoihinsa, harjoitusta jäsenillensä, vapaata liikuntoa, järjestettyä työtä. Sillä lailla saavutettu ruumiillinen terveys, voima ja raittius antaa myös, terveyttä, voimaa ja raittiutta sielulle. Sillä kaiketi on naiseenkin sopivaa, mitä ihmisen ruumiin ja sielun keskenäisestä suhteesta yleensä tunnustetaan, että terveessä ruumiissa asuu terve sielu. Ja viimemainittu on toiselle yhtä tarpeellinen kuin toisellekin. Henkinen kehitys käy ruumiillisen jäljessä ja sen sivulla, jos naisen kasvatusta ruumiilliseen kehitykseen ei paranneta, ei auta toivoa parannusta myöskään sielun kehityksen alalla. Ruumiillisen kasvatuksen parannus täytyy käydä edellä, helpoittaen ja valmistaen henkisen kasvatuksen mahdollisuutta uudistukseen.