Tyttärien henkisessä kasvatuksessakin on esteettistä puolta tahdottu työntää etusijaan. Niinkuin ruumiillista hoitoa antaessa enemmän kysyttiin mikä on tytölle sievää ja sopivata kuin mikä on lapselle hyödyllistä ja terveellistä, niin useimmiten sielullisten ominaisuuksien kehityksessäkin katsotaan onko asia tai toinen tytölle ja naiselle sopiva ja kaunistava, kuin onko se totta ja oikein. Yleinen sääntö kuuluu kyllä niin, että mikä on totta ja oikein on tehtävä sen itsensä tähden, mutta tyttöihin nähden tahdotaan usein tehdä semmoinen sopimus, että totuutta ja oikeutta on seurattava varsinkin jos se sopii miellyttävään olentoon. Samaten totuuden syrjäyttämistäkin nuoressa tytössä moititaan usein enemmän sopivaisuuden kannalta kuin ehdottoman oikeuden nimessä. Näin asetetaan oikean syyn eli motiivin sijaan toinen motiivi. Voihan arvata ettei sellainen menetteleminen ole vaikuttamatta kasvatin luonteen kehitykseen. Hän tottuu sen kautta väärien perusteiden mukaan ohjaamaan käytöstänsä.
Siinä tarkoituksessa että nuoren naisen tulee taipua ja olla myöntyväinen, on häntä usein kehoitettu puheissaan ja vastauksissaan vaarin ottamaan ettei hän loukkaa läsnäolijani tunnetta siitä mikä naista kaunistaa, kun hän sen kautta tulisi epämiellyttäväksi. Jos nainen ymmärryksensä nojalla on tehnyt huomautuksen ja varsinkin jos hän puheessaan on osoittanut halua omaan arvosteluun, ei sitä pidetä sopivana, vaikka hän muuten asiassa olisikin oikeassa. Sen sijaan että kasvattajain tehtävä olisi totuuden tunto joka tilassa kehittää ja arvoonsa saattaa, syrjäytetään sen johdonmukaista kasvattamista vähäpätöisempien vaatimusten tähden, joita itsekkäisyys ja mielivalta on keksinyt.
Ei ole vaikea käsittää tällaisen menettelön seurauksia. Totuuden ja oikeuden tunto ei pääse siten täyteen kehitykseensä. Olo nuorten tyttöjen seurassa näyttää usein, että heidän mielensä enemmän työskentelee siinä mikä on heidän käytöksessään sievää ja kaunista kuin mikä on totta ja oikein. Toisen suosion voittamista pidetään monasti tärkeämpänä kuin tarkkaa totuuden noudattamista. Ja niinkuin tyttöä nuorena pidetään, sellaiseksi hän aika-ihmisenäkin tulee. Tämmöinen menettelö ei ole voinut olla onnea tuottava kasvatille ja yhteiskunnalle. Seurauksena olemme nähneet että on syytetty naista totuuden tunnon puutteesta, vaikka on tahdottu usein väittää että tämä puute olisi luonnon panema ominaisuus hänessä.
Jos valheellisuus olisi naisen luontoon enemmän kuuluva kuin miehen, niin olisihan kasvattajain kaikkina aikoina pitänyt sitä ankarammin ryhtyä sen poistamiseen tyttölapsissa. Sitä ahkerammin olisi siis juuri heihin totuutta pitänyt teroittaa. Sen sijaan on yhteiskunta kummallisten säädöksiensä kautta ikäänkuin antanut tukea sen ominaisuuden kehittymiseen naisessa, jota sitten moititaan.
Oli aikoja jolloin isät ja veljet antoivat tyttärensä tai sisarensa lunnaana viholliselle vaimoksi, säästääksensä sillä muuta omaisuuttaan:
"Sin syster skulle de ge kung Ring; hon ensam kunde hans skymf försona; Om ej, so toge han land och krona".
Aina viime aikoihin on nuori tyttö usein isän tahdosta tai muiden omaisten toivomuksesta talutettu vihkituoliin, jossa hän on pantu sanomaan "tahdon", sentähden että isä ja äiti sanoivat tahdon. Hän on luvannut rakastaa myötä- ja vastoinkäymisessä, vaikka hänen sydämmensä oli kylmä kuin kivi. Vanhemmat ja muut todistajat ovat seisoneet tyynenä vieressä, siten osoittaen hyväksymistänsä.
Varmaan monta riitaa, monta onettomuutta avioliitossa, monta huonoa tapaa ja epäkohtaa perhe-elämässä tulisi estetyksi, jos naista olisi opetettu enemmän kunnioittamaan totuutta pienimmissäkin. Mies, joka pieniä poikkeuksia totuudesta saattaa nuoressa tytössä pitää miltei jonkimmoisena näppäränä sukkeluutena, hämmästyy sitten kun hän vaimossaan ja lastensa äidissä huomaa samaa ominaisuutta. Mutta kun tyttö lapsesta on saanut tottua toista tekemään, toista laimiinlyömään. toista sanomaan, toista sanomatta olemaan usein pintapuolisista syistä, eikä aina asian oman luonnon mukaan, ohjautuu hänen käytöksensä ja sanansa täyskasvaneenakin luonnollisesti samaan tapaan. Mutta eipä ole ihmettä jos tällä kannalla seistään, kun muistamme miten katsantotavat jo aikoja sitten ovat käsittäneet naisen velvollisuuksia.
Ei ole pidetty tarpeellisena eikä suotavana että nainen esiintuo perusteita. Puhuttuansa kuinka aviomiehen tosin sopii kuunnella vaimonsa neuvoja, koska tämä muka usein näkee ennalta jonkun menettelön seuraukset, jatkaa Erdmann sielutieteessään (siv. 104, 105): "Mutta tarkoin muistettava on, että ainoastaan silloin aviomies tekee järjellisesti, jos hän vaimonsa lausunnolle arvon antaa, kun tämä naisena päättää. Jos vaimo tuo esiin perusteita, silloin tulee miehen tukkia korvansa, sillä perusteet, ne ovat hänen [harvennukset Erdmannnin] asiansa". Nainen saapi siis arvostella, mutta ei perusteiden mukaan. Perusteet kuuluvat ymmärryksen tehtäviin, ja "mitä ymmärrys tuottaa, se ei ole naisten asia", jatkaa sama kirjailija. Vaimon pintapuolisempi kasvatus, suuremmalla totisuudella kasvatetun miehen rinnalla vaikuttaa taas vuorostansa heidän lapsiensa kasvatuksessa. Siinä monasti nähdään kuinka vaimo ei ainoastansa itse salaa mieheltä lastensa virheitä, vaan opettaa lapsensakin sitä tekemään. Hän laatii sillä lailla perheesen kasvatustavan, joka vaikuttaa häiritsevästi ei yksin aviopuolisojen keskenäiseen onneen, vaan mikä vieläkin pahempaa on, heidän lastensa tulevaisuuteen. Älkäämmekä unhottako että tämän vaikutuksen alaiseksi joutuvat pojatkin, joiden varalle yleinen mielipide on tahtonut noudatettavaksi toisellaisen kasvatuksen.
Meille asetetaan ehkä nyt kysymys: Jos miehet aviomiehenä ja isänä ovat huomanneet että aviovaimojen ja äitien totuudentunto on puuttuvainen, ja tämä häiritsee yhteistä onnea ja on haitallinen perheen menestykselle, mikseivät siis aikoja sitten ole kääntäneet toisaalle tyttäriensä kasvatuksen suuntaa? Kentiesi senvuoksi että ennakkoluulojen voima usein on suurempi kuin järjen todistus. Katsantotavat ja menettelöt, joita ihmiset opissa jo kieltävät, jäävät vielä kauan vaikuttamaan käytännöllisessä elämässä. Perheen isä, joka kenties kyllä surulla huomasi ettei kaikki ollut niinkuin olisi pitänyt olla, ei tullut ajatelleeksi että yhteiskunnalla kokonaisuudessa on siinä vastattavaa. Hän otaksui kenties että kaikki tyyni oli kohtalon ja luonnon syy. Toinen unohti että hänenkin pikkuisesta suloisesta tyttärestään kerta tulisi vanha ihminen, joka aviovaimona, äitinä ja kansalaisena tulisi vaikuttamaan.