Näinä nuorempina vuosinaan sankarittareni ainakin oli onnellinen tietämättömyydessään ja viattomuudessaan ja ennen kaikkea onnellinen tuntiessaan oman onnellisuutensa. Päinvastoin kuin kaikki edeltäjänsä ja kaikista vakaantuneista säännöistä huolimatta nuori tyttö ei ainoastaan pysynyt hyvin tyytyväisenä neiti Exeterin jäykkään, vanhanaikaiseen hallintoon, vaan vieläpä puolusteli tätä tyytyväisyyttänsä täysin aiheellisena tädin surullisista kasvoista, Juliet-serkun vilpittömästä säälistä ja toisen serkkunsa Piersin kompasanoista huolimatta.
Hän oli onnellinen — hyvin onnellinen — Haverstock Hillissä. Neiti Exeter oli hyvä ja ystävällinen ja puhui totta. Tytöt olivat miellyttäviä — useimmat heistä. Heitä kaikkia, sekä häntä itseänsä että hänen toverejaan, kohdeltiin erittäin hyvin ja heidän sallittiin käydä toisinaan konserteissa, luentoja kuulemassa ja muissa senkaltaisissa tilaisuuksissa. Oli aina runsaasti syötävää (tässä hän punehtui) — aina niin paljon kuin kukin halusi. Ei ihan samanlaista ruokaa kuin Park Lanen talossa — ei hedelmä- ja kermahyytelöitä päivälliseksi (Piers oli juuri vähää ennen kiusoitellut nuorta serkkuaan, kun hänen lautasensa täytettiin toistamiseen), ja hän piti hyytelöistä kovin paljon ja olisi tietysti halunnut saada niitä joka päivä, mutta eihän niitä kukaan joka päivä koulussa saanut.
Mutta kun neiti Exeter tarjosi tytöilleen myöhäisen illallisen, kuten neiti Exeter toisinaan syntymäpäivinä ja muissa tilaisuuksissa teki, niin olisipa Piersin sietänyt nähdä, millainen illallinen se oli! Se oli mitä upein illallinen, ja koko pöytä oli mitä kauneimmin somistettu, aivan kuin olisi odotettu täysikasvuisten ihmisten seuruetta eikä vain opiston tyttöjä. Neiti Exeter näet aina sanoi, että tytöt olivat tällöin hänen vieraitaan ja että hän heitä vierainaan kestitsi ja kohteli.
Pakosta Elma tosin kyllä myönsi, että toiselta puolen pitkinä, kuumina, tomuisina kesäkuukausina hetket vierivät jokseenkin hitaasti ja raukaisevasti tuossa isossa ikävässä talossa, jonka ikkunoista ei nähnyt mitään hauskoja kukkivia puistoja, jonka oven editse iloisia vaunuja harvoin kulki ja jonka parvekkeelle posetiivinsoittajatkin tavallisesti toivat vain alakuloisen lohduttoman katseen, astuen eteenpäin. Ulkopuolella, naapuristossa, ei ollut paljoa tehtävää tai nähtävää, sen hän kernaasti tunnusti; kaikki harrastus ja innostus oli kohdistettava sisätapahtumiin. Mutta juuri se saikin hänet niin riemukkaasti, niin perin riemukkaasti odottamaan "Park Lanen päiviä", ilmoitti hän hymyillen jokaiselle, "koska täällä on aina niin kaunista, valoisaa ja herttaista", lisäsi hän; ja näin sanoen hän nuoren ruokahalunsa uudelleen herkistyessä kävi jälleen viekoittelevan lautasensa kimppuun, ja hänen kasvoillaan kuvastui niin ihmeellisen tuore viattomuus, että niiden, jotka olivat alkaneet laskea leikkiä hänen tunnustuksistaan ja vilkuilla toisiinsa avoimen, peittämättömän huvitettuina tuosta lapsellisesta lörpöttelystä, täytyi nyt hetkinen istua mykkinä ja katsella puhujaa omituisin hellyyden ja kummastuksen sekaisin tuntein. Mutta samalla he kuitenkin kadehtivatkin.
Heiliäkö oli "aina kaunista, valoisaa ja herttaista"? Mistä sitten johtui, että lady Alfreton usein kulutti tuntikausia väsyneesti huokailemalla ja puhjeten ärtyisiin, tuskastuneisiin huudahduksiin? Mistä johtui, että Juliet monena aamuna perätysten tulla laahusti suuruspöytään liian väsyneenä ja liian "päänkipuisena" välittääkseen mistään murkinasta, ja vasta päivän mittaan vähän elpyi, kun sattui jotakin uutta kiihoketta, johonkin mentävää tai jostakin juteltavaa, jotakin mitä hän ei ollut ennen kokenut? Juliet oli nyt viettänyt useita seurustelukausia Lontoossa ja oli ehtinyt olla paljossa mukana; mutta uutuudet, olivatpa ne vaikka mitä vähäpätöisimpiä, saattoivat sentään vielä hetkiseksi herättää hänen harrastuksensa. Ja kuitenkin hän oli ensimäisenä hymyillyt tovereilleen Elman puhuessa.
Sir Thomas oli kerran ollut saapuvilla, kun Elma aavistamattaan oli ampunut nuolensa, ja hänkin oli hymyillyt. Kuinka vähän tuo tyttö-parka tiesi! hän ajatteli. Kuinka hupsuja lapset olivatkaan! Ah, niin! Kyllä niidenkin vuoro tulee! Ja hänkin oli luonut veljensä orpotyttäreen ikäänkuin pehmentyneen katseen.
Vain Piersin katseessa ei ollut havaittavana mitään ylimielisyyttä, ei mitään ilkkua hänen silmässään. Hän tuijotti Elman hehkuviin kasvoihin kokonaisen minuutin tai kauemminkin jonkun tuollaisen lauseen jälkeen; ja kuitenkin olisi ollut vaikea sanoa, mitä hän niistä etsi tai mitä odotti niistä löytävänsä. Hän ei koskaan virkkanut sanaakaan vastaukseksi, vaan antoi jonkun muun jälleen päästää puhekerän kierimään.
Alfretoneilla oli kaikkea, mitä tämä maailma vai tarjota. Harvat perheet voivat ylpeillä tahrattomammasta maineesta, ei mikään tasaisemmasta, häiriintymättömämmästä kotielämän kulusta. Sir Thomasilla ei ollut mitään salaista huolten taakkaa; hänen vaimoansa ei vaivannut mikään kalvava, riuduttava kivuliaisuus; heidän lapsillaan ei ollut mitään murehtimisen aihetta, ei mitään vastoinkäymisiä eikä rasituksia. Piersiä, joka oli sisartaan vanhempi, kohdeltiin joka suhteessa niin kuin hän itse mielessään olisi vaatinut itseänsä kohdeltavan. Siihen aikaan, kun pieni kertomuksemme alkaa, hän oli iältään jonkun verran kolmannellakymmenellä, oli päättänyt opiskelunsa Etonissa ja Oxfordissa, ja siitä oli hänen mielestään kulunut jo melkoisen pitkä aika. Hän oli nähnyt varsin paljon kaikesta nähtävästä ja tehnyt kaiken, mitä elämässä oli tehtävää — niin hän olisi sanonut. Hän oli matkustellut kaikkialla maailmassa ja saapunut jälleen kotiin. Hän oli koettanut monenlaista. Harrasti useimpia asioita — jotakuinkin. Ei ollut koskaan tavannut mitään, joka ansaitsi sen suurempaa mielenkiintoa. Hän piti omaisistaan — arveli, ettei luonto ollut varustanut häntä ylen herkillä tunteilla. Herkät tunteet eivät kuuluneet suvun ominaisuuksiin.
Nuoren miehen ulkomuoto oli sopusoinnussa sellaisten tunnelmien kanssa; olimme vähällä sanoa, että se niitä korosti. Piers ei koskaan kiirehtinyt, ei koskaan kävellyt ripeästi, ei hengittänyt voimakkaasti, ei puhunut innokkaasti, ja katse oli hidas. Jos hän huomasi äitinsä kuskin ajavan ohitseen väkijoukossa, ja vaunuissa oli tyhjä istuinpaikka ja hän tiesi olevansa tervetullut sille paikalle, hän kylläkin olisi tuntenut kutsumusta nousta noihin vaunuihin, kunhan vain olisi viitsinyt antaa palvelijoille merkin ja pysähdyttää ajopelit. Vaikkakin joku hänet näki, hänen tapansa oli kulkea tietänsä eteenpäin, jatkaa omaan suuntaansa; mutta jos joku hänet näki ja kutsui häntä, hän suostui ehdotukseen. Hän ei ollut elosteleva eikä loistonhaluinen, ei mikään veltostunut tai miehuuton mies. Päinvastoin olivat hänen tapansa ja makunsa mitä vaatimattomimmat, ja vain terävin huomioidentekijä olisi havainnut, ettei tuossa yksinkertaisuudessa ollut mitään nuoruuden tuoreutta, vaan että se pikemmin muistutti väsyneen matkustajan koti-ikävää, kun tämä, nähtyään vaelluksillaan kaiken maailman komeuden ja loiston, kääntää kaipaavan katseensa lapsuutensa seutuja ja sen alkuperäisiä vaikutelmia ja muistoja kohti.
"Piers ei koskaan voi mihinkään innostua", valitteli sekä äiti että sisar, milloin he itse sattuivat turtumuksestaan havahtamaan, kuten olemme sanoneet heidän jonkun repäisevän uutisen tai uutuuden johdosta toisinaan voineen havahtaa.