"Kuinka sinä ne opit?"
"Opinpahan vain."
"Kuinka? Milloin?"
"Minä luulen tietäväni", virkkoi toinen ääni lempeästi, tavattoman lempeästi ollakseen lady Alfretonin ääni; "ainakin kuvittelen toisinaan tuntevani jotakin samantapaista. En osaa sitä oikein selittää, mutta viimeiseltä olen pari kolme kertaa havainnut toivovani, etteivät Julietin ystävät olisi ihan niin… näyttäisi ihan niin…" Hän pysähtyi.
"Ihan miltä, äiti?"
"Ihan toisenlaisilta kuin Elma", virkkoi Piers ripeästi. "Mutta älä huoli, Juliet, rohkeutta vain! Parin vuoden päästä ei kukaan voi sitä valittaa. Elma ei silloin enää ole Elma. Yksi seurustelukausi Lontoossa, kolme kuukautta sellaista elämää kuin me vietämme, aikaansaa kaiken mitä tarvitaan. Hänessä ei silloin enää ole jälkeäkään…"
Mutta ovi avautui ja lause jäi kesken.
III.
"Meille on vain yksi yhteistä."
Tapahtuisiko niin kuin he kaikki luulivat? Olisiko kahdeksantoistakesäinen Elma toinen olento, lumouksesta päästetty, kuvitteluistaan vapautunut, käytännöllinen, runoton tyttö verrattuna kahta vuotta aikaisempaan Elmaan? Saamme nähdä.