"On tosiaan omituista, ettei minun poikani välitä politiikasta", oli sir Thomasin tapa kulmakarvojansa kohottaen lisätä.
Mutta hänen ohjelmaansa, enempää kuin kenenkään muunkaan ohjelmaan, ei kuulunut vaatia poikaansa ja perillistänsä tilille.
Eihän toki; ei kuulunut kehenkään, mitä Piers Alfreton hommaili; hänellä oli oikeus menetellä mielensä mukaan, jos kellään. Ja kaikki, mitä Juliet halusi, oli, että hänkin saisi nauttia samaa vapautta, — niin hän itse selitti. Koska ei kukaan puuttunut Piersin puuhiin, ei kenenkään olisi pitänyt puuttua hänenkään hommiinsa. Koska Piers ei huolinut ponnistella eikä tehdä mitään eikä vaivautua millään, niin miksi hänen pitäisi?
Jos kohteliaisuus ja hieno käytös olivat välttämättömiä toiselle, niin miksei toisellekin? Jos sisaren oli tehtävä "velvollisuusvierailuja", niin miksei veljenkin? Jos Piers olikin ainoa poika, oli hänkin ainoa tytär, ja ainoa tytär oli ainakin yhtä hyvä kuin ainoa poika.
Iältään Piers tosin oli sisartansa muutamaa vuotta vanhempi, mutta mitäpä siitä? Hän, Juliet, oli toki kyllin vanha pitääkseen huolta itsestään; ja mitä tähän viimeksimainittuun väitteeseen tuli, niin lady Alfreton, joka kauan oli ollut samaa mieltä, ei tahtonut panna vastaan.
Niin, Julietin oli aika mennä naimisiin, jos hän naimisiin mieli. Juliet ei ollut sievempi eikä siromuotoisempi kuin monet muut yhtä jalosukuiset ja yhtä hyvän kasvatuksen saaneet tytöt, eikä hänen pukunsa ollut enemmän recherché kuin heidän. Julietin tulisi mennä naimisiin, saada oma koti ja oma talous; ja jos vain rouva saisi tyttärensä katselemaan asiaa tässä valossa ja tytär ponnistelisi ollakseen hiukan hilpeämpi ja hupaisempi (miehet tahtoivat, että heitä huvitettiin) ja osoittaisi suurempaa mielenkiintoa (ei kukaan mies pitänyt mihinkään innostumattomasta automaatista), niin äiti oli varma, että joku onnellinen tapaus saisi muutoksen aikaan. Jokin tämänlaatuinen toivomus — toivomus, joka ei koskaan näkynyt lähenevän toteutumistaan — sai aika ajoin äidin otsan peittymään pilviin ja aiheutti hellän osaaottavaa tiedustelua ja sääliä erään puolelta, joka tuskin voi uneksiakaan, mitä se tarkoitti. Elma luuli tädin olevan väsyneen, hermostuneen tai sairaan; hän ei koskaan vähintäkään aavistanut, mikä täti-kultaa vaivasi.
Päältä nähden, kuten edellä olemme maininneet, elämä Park Lanen talossa oli mitä tasaisinta. Ulkonaisesti kaikki kävi kuin rasvatuilla pyörillä tuossa upeassa talossa. Ei milloinkaan sattunut kohtauksia, sisunpurkauksia tai vieroittavia riitaisuuksia kuten muissa perheissä. Sir Thomas tuli ja meni omilla tunneillaan, hänellä oli omat toverinsa ja omat mentävänsä, ja hän täytti omat sopimuksensa. Lady Alfreton söi puolista, kävi ajelemassa, pukeutui, lepäsi, meni ulos vierailuille ilta illan perään aivan mielensä mukaan. Piers näyttäytyi ja katosi säännöttömin väliajoin, kenenkään tietämättä, mistä hän tuli ja minne meni. Julietilla oli omat ystävänsä ja omat aikansa; ja vaikka silloin tällöin voimat kerääntyivät, äiti ja tytär ikäänkuin hetkeksi yhtyivät ja isäkin toisinaan lähti poikansa seurassa tai toinen nautti päivällistä toisen kanssa jommankumman klubissa, oli yhtyminen tilapäistä, riippumattomuus sääntönä.
"Minusta tosiaan näyttää, että meille on vain yksi yhteistä", huudahti Juliet eräänä päivänä: "me tulemme keskenämme varsin hyvin toimeen, olemme niin sanoakseni 'sopusuhtainen perhe', emme koskaan riitele, emme kiusaa emmekä häiritse toisiamme emmekä sekaannu toistemme asioihin — varsinkaan sen jälkeen kuin olen saanut äidin kerta kaikkiaan ymmärtämään, että minut on jätettävä rauhaan kuten Pierskin. Aina näemme toisemme mielellämme aterioilla, ja minä menen äidin kanssa pari kolme kertaa viikossa ajelulle pääkaupungissa ollessamme; mutta minä tosiaankin luulen, että on vain yksi seikka, jonka suhteen meillä kaikilla on samat tunteet. Ja perin eriskummaista sekin. Ken olisi edes aavistanut silloin, kun Elman ensin näimme, että kukaan meistä olisi koskaan välittänyt rikan rahtuakaan tuosta omituisesta pikku olennosta?"
IV.
Elman uusi puku.