"Niinkö? Ja onko hän miellyttävä, täti?"
"Siitä saat itse ottaa selvän," Lady Alfreton nauroi taas. "Minä esittelen sinut hänelle. Herttuattaren puheista päättäen huomasin, että hän kernaasti sen soisi, ja sitten te molemmat tytöt saatte kävellä siellä yhdessä. Hänestä tulee sinulle, Elma, varmaankin herttainen toveri; ja jos teet hyvän vaikutuksen, niin sinut epäilemättä kutsutaan heidän luokseen."
"Ni-in, kiitos; mutta", huomautti Elma hiukan epäilevästi, "mutta jos minut kutsutaankin, niin milloin voin mennä? Enhän käy koskaan missään — en koskaan muualla kuin täällä."
"Oh, kyllä siitä pidämme huolen", vastasi täti hilpeästi nyökäten. "Sinua ei estetä menemästä, jos herttuatar sinut kutsuu, sen lupaan. Herttuatar on hartaasti kiintynyt tuohon nuorimpaan tyttäreensä, joka on hyvin paljon nuorempi perheen muita jäseniä, ja kaiken, mitä Mabel vain toivoo, hänen äitinsä tekee. Olen nähnyt Mabelin vain pari, kolme kertaa ja tunnustan, että… että häntä tuskin ollenkaan huomasin. Minusta tuntuu, ettei hän liene ollut erikoisen sievä tai viehättävä — mutta olen saattanut erehtyä. Muuten, Elma rakas, ennenkuin lähdemme ulos, haluaisin antaa Marien korjata erään pikku kohdan tuossa puvussasi. Muistuta minua siitä. Koska lähdemme ulos vasta kello neljältä, on vielä runsaasti aikaa."
Elma lupasi, mutta tuossa lupauksessa oli hiukan hajamielisyyttä, jota kukaan ei huomannut. Hän ajatteli jotakin muuta — jotakin sellaista, mikä himmensi uuden puvunkin toisarvoiseksi asiaksi.
Ilmaistaksemme lukijattarillemme hänen pienen salaisuutensa mainitsemme, että tuohon riemukkaaseen vastaukseen, minkä lady Alfreton oli saanut ehdotukseensa kukkasnäyttelyssä käymisestä, sisältyi paljon enemmän kuin näytti. Joku aika sitten oli Elman hemmoitteleva sukulainen vienyt hänet samanlaatuiseen juhlaan, ja hänen kertomustansa siitä — puutarhan ja kukkien kauneudesta, ihanasta soitosta, iloisista ihmisryhmistä ja komeista puvuista sekä ennen kaikkea niistä teekesteistä, jotka lady Alfreton oli pannut toimeen ulkoilmassa puiden siimeksessä ja joihin hän oli kutsunut useita tuttaviaan, tilaten sinne kaikenlaisia herkkuja, makeisia ja jäätelöitä teen ja kahvin lisäksi — niin, Elman kertomusta kaikesta tuosta olivat hänen koulutoverinsa sitten innokkaasti ja kadehtien kuunnelleet.
Se oli ollut kuin satua lumotusta maasta tyttö-parkojen korvissa, monilla heistä kun oli ollut varsin yksitoikkoinen lupapäivä, saati sitten että kukaan olisi viettänyt sen niin suurenmoisesta ja iloisesti.
Elmaa oli kehoitettu kertomaan, oikein seikkaperäisen laajasti kuvailemaan sitä yhä uudelleen. Hän oli haastellut päiväpaisteesta, ailahtelevasta iloisuudesta, lukemattomista vilpoiseen siimekseen asetetuista pikku pöydistä, ripeiden tarjoilijain hyörinästä, loppumattomasta äänten sorinasta, etäisen soittokunnan pehmeistä, mutta kuitenkin tenhoavista sävelistä, joita se kajahdutteli maailmankuulun Godfreyn johdolla, kunnes pelkästä kuuntelemisesta ja kyselemisestä koko näytelmä oli muille tytöille tullut sellaiseksi todelliseksi, eläväksi ihmemaaksi, että sen mahdollinen uudistuminen neiti Exeterinkin määräysvallan alueella oli saanut heidät mietiskelemään ja suunnittelemaan tavalla, joka nyt johti omiin tuloksiinsa.
Elma ei ollut kertonut heille, hän ei edes itsekään tietänyt, että suuri osa tuon ihanan kesäillan tenhoa oli aiheutunut jostakin, mikä oli liian herkkää ja ääriviivatonta kosketeltavaksi, hän ei tietänyt, että hän olisi saattanut käydä tuhansissa muissa juhlissa, kokematta mitään samanlaista. Se oli yhdistelmä ihanasta ilmasta, lumoavasta seurasta, uutuudesta ja lukemattomista muista alavirtauksista, jotka olivat maustaneet suloisen maljan.
Mikä saattaa olla ikävämpää kuin epäseurainen, alakuloinen juhla, jota väkinäisesti viettää pilveilevän taivaan alla joukko keskenään viihtymättömiä henkilöitä, tietämättä minne mennä tai mitä tehdä, ja vain siellä täällä tavaten jonkun tuttavan puhetoverikseen?