"Täti sanoi minulle tänään jo kerran, että minun on pysyteltävä hänen parissaan ja mentävä hänen kanssaan, minne hän menee", vastasi Elma, jonka äänensävy ilmaisi, että muistelmaan sisältyi enemmän kuin ensi silmäykseltä näytti. "Ei sovi, että hänen täytyy sanoa se minulle kahdesti."
"Pyh! Loruja!" Piers kääntyi äitinsä puoleen. "Kuinka kauan viivyt täällä, äiti? Noin puoli tuntia? Minä tuon Elman ulkoportille puolen tunnin päästä…"
"Hyvä on, rakkaani, hyvä on. Älkää viivytelkö kauempaa, Piers. En voi jäädä tänne puolta tuntia pitemmäksi aikaa — olinkin jo lähdössä…"
"Kyllä muistan. Puolen tunnin kuluttua olemme paikalla. No, Elma, astukaamme tätä käytävää pitkin; pidä varasi, Mabelilla tuolla on ilveksen silmät, ja me olemme saaneet hänestä kylliksemme. Varmaankin", jatkoi hän, kun he olivat tehneet pari nopeaa käännöstä sivupoluille, "varmaankin hän äsken sanoi jotakin sinua kiusatakseen. Mitä se oli? Älä kerro, jos mieluummin tahdot olla kertomatta, ymmärräthän; mutta sinä olet niin pieni ja yksinäinen", lisäsi hän ystävällisesti, "ja ellei sinulla ole ketään muuta, jonka puoleen kääntyä, voit kertoa minulle."
Pieni käsi pujahti hänen käteensä.
"Häh?" virkkoi Piers kovin kummastuneena. "Mitä?" Sitten hän katsahti ympärilleen, mutta he eivät olleet kenenkään näkyvissä tai ainakaan ei ollut mitään katsojia melko pitkän matkan päässä pienestä sillasta, jonka käsipuuta vasten he kumpikin nojasivat. "Mitä tarkoitat, Elma?" kysyi Piers katsahtaen kätöseen omituisin oudoin tuntein, jollaisia hän ei koskaan ennen ollut tuntenut. "Mikä sai sinut niin tekemään?"
"Tahdoin vain kiittää sinua", virkkoi Elma, vilkaisten häneen lempein, itsetiedottomin silmin. "Sinä olet aina hyvin ystävällinen, mutta…" ja hän veti kätensä pois.
"Mutta mitä?"
"Minusta tuntui, että ystävyyttäsi tänään tarvitsin", ja hänen huulensa värähti hiukan vastoin hänen tahtoansakin.
"Jotakin mennyt vinoon?"