"Meillä oli aikamoinen kina", ja Elma nauroi ikäänkuin mieluiselle muistolle, "ja rapsauttelimme toisiamme sanoilla minkä kerkisimme, jolloin Mabel virkahti väliin jotakin todella häijyä. No, senjälkeen en tietenkään enää tahtonut hänelle puhua; se on paras menettely riitaantuessa. Nyt oli minun vuoroni murjottaa, tiedättehän. Olin siis juuri alkanut murjottaa, kun samassa ilmoitettiin vaunujen saapuneen! Muistanette siellä viimeksi ollessani lähettäneenne noutamaan minut jonkun verran aikaisemmin kuin olitte luvannut. No niin, silloin se tapahtui. Kun siis vaunujen ilmoitettiin saapuneen, en tiennyt mitä tehdä. Ajattelin parhaillani sitä, kun Mabel hypähti pystyyn, syleili ja suuteli minua ja sanoi olleensa 'halju'; ja Fanchettekaan ei vielä ollut lähtenyt huoneesta! No niin, ellei Mabel olisi ollut tosiaan todella hyvä tyttö, olisi hän odottanut ensi kertaan tai ainakin hyvästijättööni asti, ennenkuin rupesi sovinnoille."
"Oh, hän on todella, todella hyvä tyttö nyt, niinkö?"
Elma nauroi. "Niin, täti, todella, todellakin, nyt."
"Se ilahduttaa minua", virkkoi lady Alfreton lyhykäisen vaitiolon jälkeen ja mielessään päätettyään, että sittenkin joitakuita pikku varoituksia ja viittauksia sopisi tässä tilaisuudessa ohimennen antaa. "Olen vilpittömästi iloinen siitä, että olet saanut sellaisen hyvän ystävän. Tuollaisen ystävän omistaminen, Elma, on sinulle suuriarvoista. Sinun täytyy huomata, mikä ero on Mertounin herttuattaren tyttärien ja nykyisten koulutoveriesi välillä. Lady Mabel Pomeroy lienee hiukan eriskummainen eli liiallisuuksiin taipuvainen ja epäilemättä hän on aikalailla hemmoiteltu, mutta sitten hänen hieno käytöksensä ja komeutensa…"
"Rakas täti!" Elma väreili kuin sisällisestä aaltoilusta ja meni heittäytymään viehkeään asentoon tätinsä jalkojen juureen, katsellen häntä leikkisällä, veitikkamaisella silmäparilla. "Rakas täti, pelkään pahoin, pelkään todellakin, ettet koskaan näe Mabelia komeana ja hienostuneena nuorena naisena. Neiti Exeterin koulussa on tyttöjä, jotka nyt jo ovat tuhat kertaa hienostuneempia ja komeampia kuin mitä Mabelista koskaan voi tulla. Hänessä ei ole rahtuakaan komeutta, enkä… enkä luule hänessä olevan paljoa hienouttakaan. Mabel on hyvin herttainen omalla tavallaan. Minä pidän hänestä! Ja hän on oikein paljon parempi ja hauskempi nyt, kun todella tunnemme toisemme, paljoa herttaisempi kuin mitä hänestä aavistinkaan silloin, kun ensi kertaa kävelimme yhdessä. Hän nauratti minua silloin, mutten tiennyt, tokko… en oikein tiennyt, mitä hänestä ajatella. Mutta täti ei näy vielä tuntevan Mabelia. Hän on hauska, rattoisa, tyhmä tyttö — hän ei välitä, vaikka häntä nimitetään tyhmäksi — milloin saa pitää oman päänsä. Mutta kun häntä ärsytetään tai kun hän ei saa tahtoansa perille, hän kääntää koko talon ylösalaisin. Häijy hän ei silti ole eikä kanna kaunaa. Hän ei hiivi äitinsä luo lupaa pyytämään eikä tee sellaista, mistä muut eivät pidä. Minä näettekös luulen", lisäsi Elma viekkaasti hymyillen, "luulen, että herttuatar-parka sitä joskus haluaisi, ne vanhemmat sisarukset kun häntä niin ahdistelevat Mabelin tähden."
"Olettepa te omituinen pari, se minun täytyy sanoa. Mitähän kaikki muut Mertounin talon asukkaat ajattelisivat, jos kuulisivat sinun arvostelusi, sinä pieni kissanpoika! Nimittää Mabelia tyhmäksi! Luulen, että herttuattaren tukka nousisi pystyyn. Hän kehuskelee aina lemmikkinsä oivallisia ominaisuuksia ja avuja, kunnes minun täytyy myöntää… Mutta joka tapauksessa Mabel on sinulle erinomainen toveri," Lady Alfreton keskeytti puheensa ja palasi pääasiaan. "Ja ellei hän suutu nimittäessäsi häntä tyhmäksi…"
"Oh, täti, minä en ole raaka."
"Rakas lapsi, luulin sinun sanoneen, että käytit sitä nimitystä."
"Ei. Hän itse sanoi niin. Hän sanoi eräänä päivänä, että tiesi… että tiesi olevansa tyhmä, ja minä… minä vain myönsin. Ja se tapahtui sinä päivänä", lisäsi Elma hiukan ujosti, "sinä päivänä, jolloin emme olleet kaikkea aikaa olleet aivan kilttejä toisillemme".
"Minusta näyttää, että sellaisia päiviä on varsin paljon."