"Voiko hän samalla kertaa olla kahden henkilön huostassa, voiko? En epäilekään, että neiti Exeter on kunnioitettava ja kelpo ihminen, mutta tyttökoulu Haverstockin mäellä, ymmärrättehän! En voi käsittää, miksi hän on perustanut opistonsa sinne; epäilemättä on paljon muita paikkoja — täällä on koulu lähimmässä kadunkulmassa; ja jos Elma olisi toimitettu sinne, niin palvelijattareni olisi vain tarvinnut saattaa hänet opistoon ja sieltä kotiin. Mutta eihän siitä nyt hyödytä puhua. Niin kauan kuin kapteeni Alfreton — Henry, tiedättehän — oli elossa, meidän ei tarvinnut tietää lapsesta mitään, eikä… eikä" — tässä kohdassa tuo komea, hieno nainen jo liikahti tuolissaan hämärän levottomasti ja tuntien olevansa liukkaalla jäällä — "eikä Henry-parka koskaan sitä pyytänyt tai odottanutkaan." — Elma oli tässä mainittuna aikana ollut vain kerran setänsä asunnossa.

"Mutta heti kun sir Thomas kuuli veljensä kuolemasta", aloitti kertoja jälleen reippaammin, "hän lausui ensi sanoikseen: 'Meidän pitää paremmin tutustua siihen pikku tyttöön.' Siitä päivin olemme aina tehneet kaiken voitavamme Elman puolesta. Hän viettää kaikki iltapäivälomansa meidän luonamme, toisin sanoen käy täällä joka keskiviikko — vaikka on niin etäältä noudettava ja sitäpaitsi aina saatettava takaisinkin. Me emme sitä vaivannäköä nureksi. Elma on meidän kaikkien suosikki; ja sir Thomas on alkanut puhua jotakin siihen suuntaan, että ottaisimme hänet syksyllä mukaamme Towersiin. Heti kun hän lopettaa tuon ikävän koulun — eli täytettyään kahdeksantoista, sillä minä olen kuullut, että hänen on pysyminen neiti Exeterin hoivissa, kunnes tulee kahdeksantoista-vuotiaaksi, — silloin asia muuttuu. Voimme sitten alkaa miettiä, mitä on tehtävä. Haluaako sir Thomas, että hän asuu meidän luonamme, vai eikö, sitä en tiedä. Se saa riippua olosuhteista. Mutta nykyisin ja niin kauan kuin olemme vain koulutytön kanssa tekemisissä, emme voi tätä enempää. Ei voi tulla kysymykseenkään, että olisimme säännöllisessä kanssakäymisessä tuon neiti Exeterin kanssa; ikävät kirjeet, haastattelut ja vetoamiset ovat meille vastenmielisiä. Jatkakoon hän menettelyään samaan tapaan kuin tähänkin asti. Sir Thomas suorittaa laskut — siinä kaikki."

Näin täydellisesti esitettyään asian lady Alfreton, jonka omituisuuksiin kuului äkkiä menettää tarmonsa ja harrastuksensa, herpautua heti kun oli ehtinyt liekaköytensä päähän, tavallisesti vaipui uupuneena selkäkenoon sohvanpielusta vasten, viuhkallaan löyhytellen pois harmillisen puheenaineen viimeisenkin tuulahduksen.

Mutta Elmahan ei tästä kaikesta mitään tietänyt. Kuinka hän olisi voinut tietää? Kuka olisi siitä hänelle kertonut?

Hän oli, kuten tätikin oli tunnustanut, suosikki, ja suosikki, joka ei aavistanut, että mitenkään olisi voinut toisin ollakaan. Hänen päähänsä ei vielä koskaan ollut pälkähtänyt epäillä olevansa tervetullut tähän vieraaseen taloon tai ajatella, miksi se vieras olisikaan. Jo toisen käyntinsä jälkeen hän oli tuntenut olevansa siellä niin kotonaan kuin olisi sen seinien sisäpuolella syntynyt. Kaikki olivat hänen ystäviänsä. Kun hänen iloinen soittonsa ovelta kuultiin — Elma soitti ovikelloa ja kolkutti aina omalla tavallaan, — silloin maailman haluttomin, ylimielisin sir Thomaskin puolittain hymyili itsekseen astuessaan verkalleen ovea kohti. Kun lady Alfretonin pukuhuoneen ovi lensi auki ja pieni olento pyrähti sisälle, niin tyly ja töykeä kamarineitokin, joka vain puolin sanoin ja naama happamana hönähteli oman emäntänsä käskyihin ja kysymyksiin, vastasi melkein hilpeästi Elma-neidin tervehdykseen.

Elman täti tarjoutui suudeltavaksi mielihyvää lähentelevin elein. Juliet antoi riistää hattunsa päästään serkun koeteltavaksi, ja samaten sai tämä vastustamatta vähän väliä hypistellä, mallailla ja viskellä ympäri hänen hansikkaitansa, pitsejänsä ja nauhojansa. Ja Piers — Piers tuli kotiin puoliselle niinä päivinä, joina Elma oli saapuva Park Lanelle.

II.

"Neiti Exeterin kasvot."

Oli jotakin niin tuoretta ja tuoksuvaa, niin satakaunon kaltaista ja kastehelmien lailla kimmeltävää tuossa hilpeässä nuoressa olennossa, joka täten aika ajoin herätti tympeytyneen perheen jonkinlaiseen eloisuuteen oman yltäkylläisenä pulppuilevan riemunsa voimalla, että nimi, jolla hänet siellä parhaiten tunnettiin, olisi kuulostanut omituisen aiheettomalta tilapäisen vieraan korvissa. Mitäpä oli, mitäpä saattoi olla tässä päiväpaisteisessa, hymyilevässä Elmassa sellaista, joka johtaisi ajattelemaan "viisasta"? Ei suinkaan ollut mikään erityisen viisauden todistus pyöriä hyrrän tavoin avarain, juhlallisten vastaanottohuoneiden lattioilla, lentää tuulena parvekkeen lasiovista, tarkastaa jokaista korttia uuninreunuksella, kysellä jokaista uudistusta, penkoa kaikki käsilaukut ja laatikot, kääntää kaikki ylösalaisin. Elma saattoi temmata auki tätinsä vaatekaapin, siirrellä kapineita hänen pukupöydällään, tirkistää hänen jalokivilippaisiinsa, koettaa ylleen hänen uusimpia viittojaan ja päähineitään sekä laahustaa hänen parhaissa silkkihameissaan kuvastimen edessä niin riemullisesti, että sydän ilahtui sitä katsellessa.

Elmalta riitti mielenkiintoa kaikkia kohtaan, ja hän teki tuhansia kysymyksiä kaikista uusista tulokkaista, joita oli taloon saapunut. Hänen välityksellään hänen tätinsä ja serkkunsa saivat enimmät tietonsa taloutensa alemmista jäsenistä. Hän jutteli heille, mistä Jane oli kotoisin ja ketkä Susanin vanhemmat olivat. Hän hommasi lääkettä, kun Josephilla oli hampaankolotusta. Lady Alfretoninkin täytyi hilpeähkösti hymyillä kuullessaan, että eräs palvelijattarensa oli tuntenut Elman äidin palvelijattaren. Kaikessa tuossa oli melko paljon lapsellista, mutta mitään erityistä "viisautta" se ei todistanut.