Siitä huolimatta Piersin antama liikanimi säilyi.
Hän oli tullut antaneeksi sen eräänä päivänä, jolloin talossa oli ollut muutamia hänen ja Julietin tuttavia Elman lisäksi puolisella vieraina. Oli alettu puhua jostakin aiheesta, jommoisista kyllä usein haastellaan lontoolaisissa ruokasaleissa, ei erikoisen paheksuttavasta, mutta kuitenkin yksinkertaisille, turmeltumattomille korville oudosta. Elma oli ahminut jokaisen sanan, ja jokainen sana oli saanut hänen sinisilmänsä laajenemaan ja hänen viattoman sydämensä ihmettelemään ja miettimään. Tämä oli kuvastunut hänen kasvoissaan. Yhtäkkiä puhujat olivat vaienneet, jotkut heistä hiukkasen hämillään. Silloin Juliet, ehkä ensi kerran elämässään, oli puhutellut terävästi nuorta serkkuaan, ja Piers oli nauranut.
He olivat kysyneet, mitä hän ajatteli, ja hieman punastuen hän oli vilpittömästi tunnustanut miettineensä jotakin sellaista, mikä ei ollut aivan tavallista Park Lanen talossa ja mihin ei kukaan oikein osannut vastata. Ja Piers oli taaskin purskahtanut nauruun ja nimittänyt häntä "viisaaksi".
Milloin tahansa sama kohtaus uudistui, ja ainahan se välillä uudistui, se ehdottomasti päättyi siten, että Elma kuuli itsestään käytettävän tätä nimitystä. Lady Alfreton omaksui sen, Juliet sitä usein toisteli, ja sir Thomaskin tiesi, ketä sillä tarkoitettiin. Kenties he kaikin käsittivät sen ikäänkuin omituiseksi vastalääkkeeksi eräänlaiselle hervottomuudelle, levottomalle ahdistukselle, joka hiipi heidän omaantuntoonsa Elman ollessa saapuvilla. Mahdollisesti he pitivät sitä vastasyytteenä tuolle vakavalle, tuijottavalle katseelle, mikä heidän välinpitämättömyydestään huolimatta tuollaisessa lapsukaisessa heitä väkisinkin soimasi ja häiritsi.
Elmaan itseensä he eivät voineet suuttua; hän oli heidän sanojensa mukaan vastustamaton, masentumaton pieni velho. Mutta sisimmässä sielussaan he kapinoitsivat hänen äänettömiä vastalauseitaan tai niitä sanoihin puettuja mielenilmaisuja vastaan, joita he itse hänestä puristivat. Se oli kaikki neiti Exeterin syytä, huomauttelivat he salaa toisilleen, — neiti Exeterin hommia — neiti Exeterin opetusta; ja vähitellen he tulivat ristinneeksi nuo kasvonilmeet, jotka olivat seuran pelättimenä, "neiti Exeterin kasvoiksi". Milloin vain "neiti Exeterin kasvot" olivat näyttäytyneet Park Lanen talossa jonakuna loma-iltapäivänä, voitiin jälkeenpäin kuulla jotakin tämäntapaisia:
"Rakkahin Juliet, opihan olemaan vähän varovaisempi sen lapsen läsnäollessa."
"Äiti, minä luulin olevani varovainen. Tarkoitukseni oli olla erikoisen varovainen."
"Muista, ettei hänellä ole mitään maailmantuntemusta."
"Muistanpa tietenkin, äiti. Eihän meillä ole tilaisuutta sen unohtamiseen."
"Etkä kai halua häntä kiusata?"