"Kiusatako Elmaa? En suinkaan. Mutta äiti…"
"No, kultaseni?"
"Olinko minä koskaan — edes silloin, kun olin aivan nuori enkä vielä ollut juuri mitään nähnyt — olinko minä koskaan semmoinen kuin Elma on nyt?"
"Et", vastasi lady Alfreton ehdottoman varmasti. "Et milloinkaan!" jatkoi hän yhä pontevammin ja korostaen sanojansa. "Se on kaikki neiti Exeterin hommia."
Voimme kuitenkin ilmoittaa lukijattarillemme, ettei tuo ollut totta eikä sinnepäinkään. Neiti Exeter, oivallinen, vaatimaton, nöyrämielinen, vilpitön ja velvollisuudentuntoinen sielu, esiintyipä "velvollisuus" missä muodossa hyvänsä, oli kaikkein viimeinen henkilö neuvomaan oppilastaan kammoamaan maailman menoja, sen muoteja ja turhuuksia, siitä hyvin yksinkertaisesta syystä, että hän itse tiesi niistä vähän tai ei mitään. Toista olisi ollut, jos Elma olisi hänelle kuulemistaan kertonut — mutta Elma oli liian ylevä kieliäkseen hänelle tai kenellekään muullekaan. Elma saattoi ajatella omia ajatuksiaan, tuntea omia tunteitaan ja pohtia niitä omassa nuoressa mielessään sen tapauksen jälkeen, joka aikoinaan oli ne hänessä herättänyt, mutta hän ei hiiskunut sanaakaan neiti Exeterille.
Neiti Exeter tiesi vain, että lady Alfreton oli ottanut nuoren sukulaisensa mukaansa huvittelupaikkoihin, antanut hänelle sieviä lahjoja ja hänen lähtiessään ystävällisesti kehoitellut häntä tulemaan jälleen. Hän kuuli ainoastaan, että serkut olivat puuhailleet sitä tai tätä Elman ollessa mukana, että Juliet oli antanut hänen olla saapuvilla koetellessaan uutta hovipukuansa ja että Piers oli näyttänyt hänelle koko valokuva-varastonsa, jonka oli ulkomaanmatkoiltaan tuonut. Neiti Exeter ajatteli, että Alfretonit varmaan olivat herttaista, hienosti sivistynyttä, oivallisesti kasvatettua, valistunutta väkeä, ja hän vakaantui yhä enemmän uskossaan, että orvolle Elmalle ajan pitkään koituisi paljon hyötyä suhteistaan sellaiseen perheeseen. Noilta uskollisilta huulilta ei milloinkaan kuulunut hiiskahdustakaan, joka olisi sellaisen harhaluulon karkoittanut. Näkipä hän mitä tahansa, kuulipa mitä hyvänsä, joka suretti, loukkasi tai kummastutti hänen nuorekasta mieltään sedän iloisissa saleissa vietettyinä hetkinä, se jäi hänen omaksi jakamattomaksi salaisuudekseen, jota hän ei kellekään uskonut.
Ja kyllä hän rakasti noita hyviä ihmisiä, jotka olivat hänen omat ja melkein ainoat sukulaisensa, ja riippui heissä lämpimän, kiihkeän luonteensa koko sitkeydellä yhtä auliisti kuin kiertokasvin karhi tarrautuu tukeensa. Vaikka Elman setä, täti ja serkut olisivat ainoastaan sietäneet häntä, olisi hän kuitenkin antanut heille osan sydämestään. Mutta kun hän juuri omalla hartaudellaan oli herättänyt jotakin vastakiintymyksen tapaista — niin, sellaisille raukeille, veltoille luonteille aivan uskomatonta kiintymystä — heidän povessaan, ei ollut ihmeellistä, että hän riippui jokaisessa Alfretonin perheen jäsenessä sekä hyvällä että pahalla säällä, suurensi heidän hyveensä, laajensi heidän tenhonsa ja kätki heidän puutteellisuutensa kunnioittavaan äänettömyyteen. Sellaisen mielentilan vallitessa puhui tytön luonteen puolesta, ettei hän silti näitä viimeksimainittuja ominaisuuksia puolustellut eikä jättänyt huomioon ottamatta. Elma havaitsi kaiken, mutta rakasti kuitenkin. Siinä oli hiukan jumalallista kosketusta.
"Mutta ole toki vähän varovaisempi", oli lady Alfretonin tapana ajan mittaan kuiskata yhä useammin. "Muistahan, Piers, että tuollaisissa viidennen luokan kouluissa ajetaan lasten päähän kaikenlaisia kummallisia ajatuksia. En tahtoisi, että Elma pitäisi meitä ihan ilmipakanoina."
"Mitä minä sanoin aiheuttaakseni sellaisia ajatuksia, äiti hyvä? Enhän kai ollut tavallista pakanallisempi?"
"Etkä nähnyt, kuinka lapsen kasvot venähtivät puhuessasi sunnuntaisesta veneretkestänne?"