"Heh? Vai sitä se oli? No peijakas, en olisi maininnut siitä, jos olisin tietänyt. Hän ei kai pitänyt tuollaisista sunnuntaihuvitteluista. Totisesti! Luulin, että kaikki tuo nykyisin oli jo voitettu kanta. Mutta Elma katsahti minuun, niinkö? Ka", jatkoi hän hitaasti, "ka, olen pahoillani. Jos olisitte minulle asiasta vihjaissut, niin olisin lopettanut puheeni."
"Ja Juliet kun jaaritteli siitä keimailevasta rouva — en muista hänen nimeänsä, — siitä ameriikkalaisesta naisesta! Silloinkin Elma istui lautaseensa tuijottaen ja posket aivan punaisina. Hän alkaa nyt ymmärtää. Hän on kuusitoistavuotias, tiedättehän, ja luullakseni hän käsittää paljoa enemmän kuin ennen. Meidän täytyy todellakin hiukan enemmän varoa häntä"; ja puhuja liikahti levottomasti nojatuolissaan.
"Mutta täytyyhän hänen tottua sellaista kuulemaan", virkahti Juliet kiertäen päivänvarjoaan velton viehkeästi. "Ei käy päinsä, että me kaikki kammitsoimme kielemme, milloin Elma sattuu saapuville."
"Ei — ei. Me emme suinkaan saa tuntea, että tuo lapsi-parka on tiellämme", vastasi hänen äitinsä. "Minä olen nyttemmin varsin mielistynyt Elmaan enkä ollenkaan soisi, että hän millään tavalla näyttäisi tungettelijalta. Mutta meidän täytyy kasvattaa häntä, ja sitä emme voi, niin kauan kuin hän käy meillä vain kerran viikossa. Niin kauan kuin emme voi häntä kasvattaa, meidän täytyy…"
"Antaa hänen kasvattaa meitä", pisti Piers väliin, "Hyvä juttu!
Sinä käyt edellä, Juliet, ja minä seuraan. Sinä painat peukalollasi
Ameriikan kaunottaret ja heidän huvituksensa, ja minä vaikenen kuin
muuri sunnuntaisista veneretkistä."
"Hän on kehittymässä varsin kauniiksi, eikö totta, äiti?" lausui Juliet sitten.
"Herttaisen näköiseksi ainakin", vastasi lady Alfreton epäillen, "tuskin kauniiksi. Hän tuskin on kyllin sopusuhtainen muodoltaan. Muutamassa vuodessa…"
"Hän on menettänyt kaiken kauneutensa, mikä hänellä on", puuttui hänen poikansa äkkiä puheeseen niin oudon kömpelösti ja päättäväisesti, että molemmat kuulijat katsahtivat ympärilleen. "Hänestä tulee samanlainen kuin sadat muut hänen ikäisensä tytöt", jatkoi hän. "Hän saa samat piirteet, puhuu samaan tapaan, vetelehtii aamusta iltaan kuin muutkin, tuhrii naamansa maalilla, kiertää tukkansa koholle ja kuorii kyynärpäänsä…"
"Piers!" Sekä äiti että tytär tuntuivat huutavan hänelle "hyi!" tuossa ainoassa närkästyneellä äänellä lausutussa sanassa.
"Oh, juuri niin", virkkoi poika. "Kyllähän minä tiedän. On tietysti sellaista, mitä he eivät tee, ja sellaista, mitä heidän täytyy tehdä. Voisihan Juliet todistaa minulle tuhannella tavalla, että tuhatyksi hänen rakkaista ystävättäristään ei milloinkaan koske tukkaansa, silmiinsä tai helmenvärisiin kulmiinsa. Juliet itse ei koskaan tee sitä, paitsi milloin se on ihan välttämätöntä, ja kaikki kaupungin sievät tytöt vallan kauhistuisivat sellaisesta vihjauksesta. Tiedän — tiedän", toisteli hän ilkkuvasti heiluttaen kättään. "Elmakin siitä vielä kerran kauhistuu ja vannoo uumansa olevan luonnostaan vain yhdeksäntoista tuumaa ympärimitaten — vaikka kaikki olemme nähneet noiden yhdeksäntoista tuuman jo vähitellen esiintyvän ja vaikka tätä nykyä on todettavissa varsin terveellinen kehitys, — ja hän parantaa poskiensa väriä, kunnes alkuperäisestä väristä ei ole mitään jäljellä tai jokseenkin yhtä paljon kuin oli entistä kangasta irlantilaisen paikatussa nutussa; ja hän kähertää ja polttaa tukkansa…"