Umppu puhkeamassa.
Edellä kerrottu johtui siitä, että tämä pieni hempeä, päiväpaisteinen sankarittareni oli omassa mielessään pohtinut varsin monta asiaa sen jälkeen kun hänet muutama viikko takaperin viimeksi näimme.
Hän oli kuullut paljon ja nähnyt paljon, oppinut ja mielessään sulattanut joukon asioita, joita hän yön toisensa jälkeen oli, kuvaannollisesti puhuen, märehtinyt ahkeran huonekunnan ollessa hyvin ansaitun unen helmassa. Eipä niin, että Elmalla itsellään olisi ollut tapana kauan loikoa valveilla, mutta keskikesän yöt olivat kuumat, ja toisinaan tuntui ilma tukahuttavalta, kun ulkona ei värähtänyt tuulenhenkäystäkään; ja tällöin hän ei päässyt uneen niin nopeasti kuin tavallista.
Siten hän usein venyi valveilla miettien miettimistään.
Emme tahdo vaivata nuoria lukijattariamme niillä ongelmilla, joita hän yritti itselleen selvittää: riittäköön, kun sanomme, ettei hän niitä sillä haavaa uskonut kenellekään, ei edes Piers-serkulleen. Totta puhuen, tämä ei tavoitellut mitään jatkoa senlaatuiselle luottavaisuudelle kuin oli tullut hänen osakseen puiston maalaismallisella sillalla tuona kesäiltana, josta olemme kuulleet eräässä aikaisemmassa luvussa. Hän oli aivan oikein tuntenut, että oli sanottu kylliksi, ja kenties hän olisi tahtonut osan siitä peruuttaakin, jos se olisi ollut hänen vallassaan.
Kuten tiedämme, ei Elma ollut nopsa käsittämään niitä vaikuttimia, jotka aiheuttivat paljon siitä, mitä hänen ympärillään tapahtui; sanalla sanoen, hän oli herkkä huomioiden tekijä ainoastaan silloin, kun muiden tunteet ja tunteellisuus saattoivat olla kysymyksessä. Siitä johtuikin, että hän oli pitänyt jokaista serkkunsa lausumaa sanaa selvänä, koristelemattomana totuutena, kun lukijattareni sitävastoin lienevät huomanneet, että nuori mies oli vain pukenut sanoiksi hetken tapahtuman herättämän ivallisen mielialan. Hän ei ollut nimenomaan valehdellut, mutta oli liioitellut ja vääristellyt; vielä enemmänkin, hän oli ollut puolustavinaan sitä, mitä hän sydämessään halveksi. Hyödyttömän elämän ikävä yksitoikkoisuus, elämän, jonka ainoana pyrkimyksenä oli oma nautinto muodossa tai toisessa, kiihoitti hänet aina silloin tällöin tuollaiseen kuohuntaan kuin olemme edellä kuvailleet. Ja koska mikään sellainen ei enää moneen aikaan ollut tehnyt äitiin tai sisareen muuta kuin aivan ohimenevän vaikutuksen, oli hänelle ollut uusi ja mielenkiintoinen koe sirotella hiukan "maallista viisauttansa", kuten hän sitä nimitti, serkkunsa pään päälle.
Tästä hän oli siihen asti pidättynyt.
Tytön kirkkaissa, rehellisissä silmissä ja luottavaisessa hymyssä oli ollut jotakin, mikä oli vaikuttanut kuin taikavoima synkkää murjotusta ja ärtyisyyttä vastaan, aivan niinkuin auringon paiste karkoittaa usvan; mutta hän oli tuona päivänä tuntenut vallatonta ivailun halua ja enemmän jotakin hellyyden tapaista ja osanottoa Elman elämään kuin ennen milloinkaan. Ja siihen oli sekaantunut tietämättömän ja kokemattoman tytön kosketuksen aiheuttamaa kiihoitusta sekä halua horjuttaa hänen uskoansa miehiin ja naisiin. Miksi hänen sallittaisiin yhä edelleen asua hupsun paratiisissa? Mikä sai heidät kaikki tuolla tavoin Elman edessä teeskentelemään voidakseen säilyttää asemansa sellaisen lapsukaisen silmissä? Saisihan tämä sen kumminkin kerran tietää.
Piersistä tuntui, että ikäänkuin puolittainen valveutuminen oli jo tapahtunut ja että hänen asiansa oli kokonaan herättää nuo uinuvat, värähtelevät epäluulot ja kohentaa ne hahmoutumaan. Hän oli nähnyt, ettei tuo nuori tyttö ollut oma itsensä, että hän oli kuohuksissaan, kiihoittunut ja kapinamielinen, vavisten tuon äskeisen — hänelle — kauhean kohtauksen vaikutuksesta; ja tilaisuus oli nuorelle miehelle ollut liian houkutteleva. Nyt vihdoinkin oli ilmeistä, että Elma huomasi jotakin siitä, mitä hänen tätinsä ja serkkunsa olivat turhaan yrittäneet selittää vihjauksilla, epäsuorilla viittauksilla ja sen semmoisilla, nyt hän näki — vaikka sumuisesti ja hämärästi, mutta näki kuitenkin sen, mikä sai hänen silmänsä kirvelemään.
Lady Alfretonin pojan kasvoille oli usein tullut epäilevä hymy, kun hän kuuli Elman hehkuvilla sanoilla kuvailevan hänen äitiänsä. Hän oli vihellellyt hiljaa itsekseen nähdessään Julietille tuhlattuja hellyydenosoituksia. Hän oli kävellyt pois ikäänkuin pistos sydämessään vastaanotettuaan pienen käden kiihkeän jäähyväispuristuksen, sitten kun oli hoivannut Elman vaunuihin jonkun "Park Lanen päivän" päätyttyä.