Se oli vain lapsen innostusta, oli hän itsekseen tuuminut, ja sellainen innostus oli pian kutistuva ja haihtuva Elmaa odottavan elämän kylmässä hohteessa — mutta oliko se siihen asti jätettävä sikseen? Kasvitieteelliseen juhlaan saakka hän oli vastannut tähän kysymykseen myöntävästi, mutta tuo päivä oli käynyt hänelle ylivoimaiseksi; Elma oli saanut opetusta, ja jokainen tavu oli kohdannut lyijynraskaana hänen rintaansa. Hänestä oli näyttänyt suuttumuksen ja kummastuksen ensi kuohahduksessa, ettei hän koskaan enää voisi ketään rakastaa eikä kehenkään luottaa.

Tietysti aika — aika, yön lepo ja tyynempi itsetutkistelu ja harkitseminen heikensivät ensimäisen vaikutuksen. Mutta hänen kerran päästyään sille polulle toi melkein jokainen iltapäivä-lupa tai muu kohtaus — sillä lukukauden lähestyessä loppuaan suotiin vapaata aikaa useammin, mistä johtui, että Elma oleskeli enemmän tätinsä luona ja myöskin Mertounin talossa kuin muuten olisi ollut laita, — niin, melkein jokainen kohtaus toi tullessaan uusia havaintoja.

Vaikka Elman nuori sydän vastahakoisesti tunnusti sen edes itselleen, ei Elma voinut olla huomaamatta, ettei ainoakaan sir Thomas Alfretonin perheen jäsen koskaan ajatellut muita, ei koskaan yrittänyt huvittaa tai auttaa muita. Täti tuskin viitsi kääntää päätänsä kuunnellakseen, kun Juliet valitti jäsentenkolotusta tai kuumeista kurkun ja silmien polttoa — vaikka lady Alfreton oli vastikään pitänyt Elmaa vieressään kokonaisen puolentunnin ja seikkaperäisesti kertonut omasta unettomasta yöstään ja päänkivustaan. Kun sir Thomasille ilmoitettiin, että oli lähetetty noutamaan lääkäriä hänen tyttärensä luokse — Juliet itse oli sitä tahtonut, — oli hän vain kysynyt, oliko se eräs hänen kaupungilla tapaamansa muodikas tohtori, joka oli osoittautunut varsin hauskaksi seuratoveriksi, ja saatuaan kieltävän vastauksen hän ei asiasta sen enempää perustanut.

Toivuttuaan ankarasta tulehduskohtauksesta, jonka alkuna edellämainittu kipu oli ollut, Juliet oli aivan yhtä itsekäs ja välinpitämätön, huolehti vain omasta mukavuudestaan, mitään välittämättä muiden toivomuksista. Kun lääkäri määräsi hänelle ilmanalan ja ympäristön vaihdosta ja hänet senvuoksi lähetettiin merenrannalle, oli hän kaikin mokomin tahtonut viedä muassaan lady Alfretonin oman kamarineitsyen, johon oli sairautensa aikana mielistynyt, ja äidin pahastuminen oli häntä niin vähän liikuttanut, että Elma oli hiljakseen hävennyt kummankin, sekä äidin että tyttären puolesta, koska lady Alfreton myöntyessään itse tuskin esiintyi paremmassa valossa kuin tyttärensä, vaikka hän lopuksi myöntyikin selvän välttämättömyyden ja itsepäisen vaatimuksen tieltä.

Piersin sanat "järjetön ja sydämetön" muistuivat nuoren serkun mieleen hänen seisoessaan tämän viimeksimainitun kohtauksen todistajana, ja tekipä mitä tahansa, hän ei voinut niitä mielestään karkoittaa.

Mutta syvällä hänen omassa sydämessään oli myöskin toinen ajatus, toinen toivomus ja ikäänkuin toinen rukous. Olihan Elma kerran lukenut vanhasta kirjasta näin kuuluvat pyhät sanat: "Ja pieni lapsi on heitä johdattava." Mitäpä hän muuta oli kuin pieni lapsi? Ja mitäpä he, nuo rakkaat ihmiset, muuta tarvitsivat kuin vähän johdatusta? Oh, olla heidän kanssaan, valvoa heidän puolestaan, tuntea heidän puolestaan, taluttaa heitä silkkirihmasta, kunhan — kunhan vain hän olisi kyllin vahva! Oi, nähdä heidät kaikki sellaisina kuin hän ensimältä niin hartaasti oli toivonut ja lujasti uskonut heidän olevan! Oi, osoittaa Piers valehtelijaksi ja näyttää hänelle — näyttää hänelle!… Tässä kyyneleet alkoivat tulvia sinisistä silmistä, ja puuttui sanoja lapsellisen sydämen kuohuvia tunteita selittämään. Emme saa tällaisena hetkenä tirkistää liian kauaksi esiripun taakse.

Vilkaiskaamme kuitenkin pikimmältään tuon useinmainitun kohtalokkaan kesäkuunpäivän iltaan. Ennen sen loppua oli Elmalla ollut vielä toinen haastattelu. Ehtoolla kotiin saavuttuaan hänen oli ollut aivan mahdotonta — eikä hän ollut aikonut sellaista yrittääkään — näytellä lady Mabel Pomeroyn suosittelemaa huoletonta muistamattomuutta. Sellaista veruketta hän olisi halveksinut (sittenkin, vaikka olisi ollut edes pienoinen mahdollisuus sen onnistumiseen, jota ei ollut, kuten hän hyvin tiesi); — ja mitä oli sensijaan tapahtunut? Seuraavaa: hurjin askelin, ihan lennossa, hän oli hyökännyt suoraan neiti Exeterin makuuhuoneeseen ja — tuon säädyllisen vanhan naisen suureksi kummastukseksi — heittäytynyt hänen paljaille käsivarsilleen. Tyttö syöksähti sisälle sellaisena tuulenpyörteenä, että olisi ollut turhaakin kohottaa varoittava sormi tai virkahtaa jotakin häntä hillitäkseen. Ottaessaan myssynsä pieniltä harmailta, kiharilta kutreiltaan, joita Elma oli niin osaavasti kuvaillut tädilleen, neiti Exeter tunsi melkein menettäneensä sekä hengityskykynsä että myssynsä, sanat kun siepattiin hänen huuliltaan ja päähine hänen hyppysistään; ja hänen ensimäinen hetkellinen vaikutteensa oli huutaa: "Älähän toki!"

Mutta seuraava silmänräpäys selvitti tilanteen.

Se oli Elma, hänen oma Elmansa, julma, uskoton Elma, jonka nimi oli viimeksikuluneiden tuntien kiistelyssä moneen kertaan mainittu ja jonka syyllisyyttä (vaikka hän oli koettanut tyttöä puolustaa) hän itsekin oli pitänyt varmana, — niin, Elma, joka tosiaan oli jotakin yrittänyt, mutta näyttänyt niin onnettomalta, päättämättömältä ja hapuilevalta sitä tehdessään, että kaikki olivat häntä epäilleet, — Elma, joka oli tekosyyn nojalla paennut tätinsä luo eikä ollut kertaakaan kääntynyt edes vilkaisemaan hyljättyihin tovereihinsa, — Elma siinä nyt lähestyi tunkeutuen loukattujen sisimpään pyhättöön.

Mutta saattoiko neiti Exeter nyt enää olla vihainen? Kuunnelkaamme!