"Ei, ei, rakas lapsi, Tule, tule, tyttöseni. Älä ole milläsikään, Elma. Ka, Elma, rakkaani! Älä nyt noin itke, hyvä lapsi — sinunlaisesi iso tyttö! Ka, rakas… rakas… lapsi-parka! Elma, rakas Elma, koetahan vähän hillitä itseäsi!" Opettajatar ja nainen taistelivat ylivallasta sanomattoman lohduttuneessa ja tyydytetyssä povessa. "Rakas, rakas lapseni, tyynny; ja kerrohan minulle, kerrohan minulle, mikä sinua oikeastaan vaivaa! Mikä sinua vaivaa?"
Mutta hän tiesi vallan hyvin, mikä tyttöä vaivasi, ja tuossa vapisevassa, nyyhkyttävässä olennossa, jota hän piti äidillisellä hellyydellä sylissään, sen tuskallisissa nytkähdyksissä hän oli tuntenut mitä täydellisimmän korvauksen kaikista kärsimyksistään.
Ei ollut tarvittu, ei ollut todella tarvittu noita katkonaisia kuiskauksia, puolittain tukahtuneita, yhteydettömiä lauseita ja aivan kieliopittomia selitysyrityksiä. Voimme varmasti vakuuttaa, että ne paremmin miellyttivät neiti Exeteriä sellaisinaan kuin jos hän olisi kuullut ne lausuttuina puhtaimmalla englanninkielellä.
Kaiken hän oli ymmärtänyt ja olisi ymmärtänyt sen aivan sanoittakin. Sitten neiti Exeter heti, itsekin kieltämättä kiihtyneenä ja melkein yhtä kyyneltynein silmin oli ryhtynyt — ja mitä juhlallisimmalla tavalla — selittämään asiaa kaikille muillekin. Niin, niin; Elma voi siinä suhteessa luottaa häneen, Elman ei tarvinnut murhetuttaa sydäntään sillä asialla. Elma voi olla rauhassa.
Sitten kun myrskyn jälkeen oli tullut hiukan tyventä, oli kunnon opettajattaresta tuntunut, että hänkin voisi antaa joitakuita vihjauksia. (Melkein näyttää siitä, että kaikki tahtoivat antaa vihjauksia Elmalle, milloin saivat siihen tilaisuuden.)
"Rakas tyttöni, olemme kumpikin saaneet ikäänkuin opetuksen tänään"; näin oli oivallinen neiti Exeter aloittanut, kun ensin oli rykäissyt ja vielä kerran vaivihkaa pyyhkäissyt silmiänsä. "Rakas oppilaani, minä en sure omaa osaani, jos vain voin opastaa sinut tuntemaan velvollisuutesi. Nyt kun tiedän, että Elmani on minulle sama, mitä hän aina on ollut" — hellästi — "en välitä mistään. Luullessani, että olin hänet menettänyt, tunsin… niin… tunsin tuskaa ja vihlontaa enemmän kuin sanoilla voisin ilmaista. Mutta älä ole milläsikään — älä ole milläsikään", jatkoi hän hätäisesti, kun Elma aikoi jälleen kätkeä kasvonsa; "eihän meidän tarvitse enää tuota erehdystä ajatella" — hän puhui nyt reippaammin, — "se oli pelkkä väärinkäsitys eikä mitään muuta. Tätisi…"
"Oi, neiti Exeter, älkää hänestä puhuko!"
"Rakas lapsi, en sano mitään sellaista, mikä on sopimatonta minun lausua tai sinun kuulla"; ja pieni opettajatar oli suoristautunut niinkuin tekee se, joka ei ole tottunut toimimaan sanelun mukaan. "Ei, rakas Elmani" — sitten lempeämmin — "minulla ei ole kerrassaan mitään sanottavana sinun tätiäsi vastaan. Hänellä on täysi oikeus sellaisessa tilaisuudessa menetellä mielensä mukaan; ja ellei hän tahdo tuntea minua koulun ulkopuolella, osaan vastaisuudessa olla sitä odottamatta. Ainoa, mistä nyt välitän" — ja puhuja vaikeni.
Elma oli tullut lähemmäksi.
"Minä ajattelen sinun tulevaisuuttasi", oli neiti Exeter sitten jatkanut, — "sinun tulevaisuuttasi, ja miten se sinuun vaikuttaa. Tarkoittaneeko tätisi, että, jos joudut heidän kotinsa asukkaaksi, et saa tuntea muita kuin rikkaita ja suurellisia? Aikoneeko hän opettaa sinulle, ettei kukaan muu ole huomiosi ja hellyytesi arvoinen? Toivoakseni ei, — uskon, ettei hän sitä aio. Omasta puolestani en mistään hinnasta tungettelisi — en tahtoisi olla okaana kyljessäsi…"