Hänestä tuntui, että hänen täytyi saada vielä toinen kuulija. Mutta kuka siksi sopisi? Lady Alfreton.
Hänen mielessään välähti innostuttavana ajatus, että Elman täti pitäisi arvossa Elman koulutovereille osoitettua ystävällisyyttä; ja kun hän ei ollut kuullut mitään kasvitieteellisessä juhlassa sattuneesta selkkauksesta — sillä kukaan ei ollut halunnut siitä hänelle mainita, — hän ajoi nyt Park Lanen taloon laveasti ja alati sanojaan toistellen jutellakseen asiasta, mikä hänen mielessään ylinnä liikkui.
Haastella Mabelista, rakkaasta lemmikistään Mabelista, oli hänelle aina perin ihastuttavaa, saati sitten nyt! Totta puhuen herttuattaren ystävät eivät pahimmille vihollisilleenkaan toivoneet kovempaa kohtaloa kuin joutua hänen kanssaan tunnin ajaksi kahdenkesken, kun hänen armonsa oli sillä päällä, mutta nyt — nyt kun rakas, lämminsydäminen, harkitseva, huomaavainen lapsi — (Mabelin hyveet kehittyivät ja paisuivat jokaisesta uudesta tarkastelusta) — nyt kun tyttö oli niin jalosti kunnostautunut (hänen tekonsa oli muuttunut ihan jaloksi, ennenkuin ehdittiin lady Alfretonin taloon), mikä oli luonnollisempaa kuin että Mabelin äiti halusi kertoa siitä rakkaille ystävilleen — jok'ainoalle? Hyvin ymmärrettävistä syistä lady Alfreton oli ensimäisenä listalla, ja lady Alfreton siis sai suihkun ensimäisen ryöpyn täysivoimaisena niskaansa.
Mabel-parka olisi tuntenut vihlovaa mielipahaa, jos olisi sen tiennyt. Hänen nuori sydämensä oli juuri avautunut oudolle, uudelle ilolle, minkä rinnalla "kaikki muut riemut vaalenivat"; ja juuri sen uutuudessa oli ollut jotakin niin suloista, että se teki muistonkin siitä melkein pyhäksi. Hän oli ollut ihan häpeissään, tuntenut omituista ujoutta äitiäänkin kohtaan ilmoittaessaan tälle, mitä oli tapahtunut, ja oli keveällä naurulla sivuuttanut tämän mitä hartaimman ja myötämielisimmän kuulijan imartelevan kummastuksen. Edes herttuattaren ylistelyä hän ei ollut huolinut kuunnella enempää kuin oli välttämätöntä. Jollakin käsittämättömällä tavalla se sai hänet hämmennyksiin ja noloksi. Niin vähäpätöinen asia! Sellaisesta joutavasta pikkuseikasta tehtiin niin suuri numero! Ystävällisyydestä, mikä ei ollut hänelle aiheuttanut itsekieltämyksen varjoakaan!
Ja ennenkuin hän sinä iltana meni nukkumaan, oli tähän asti huolettoman tytön sydämessä herännyt hämärä pyrkimys vastaisuudessa viettää parempaa, ihmisystävällisempää, hyödyllisempää ja epäitsekkäämpää elämää kuin mitä hän koskaan tähän asti oli viettänyt. Ensimäinen askel siihen suuntaan oli jo astuttu.
Mutta lady Alfreton kauhistui kuulemastaan. Jos joku toinen olisi hänelle siitä puhunut, niin hän melkein olisi kieltäytynyt uskomasta niin tavatonta kertomusta. Herttuattaren täytyi toki tietää, ja kyllähän (niin hän itsekseen mietti) Mabel oli ajattelematon, tuhma koulutyttö — mutta sittenkin hänellä oli ensiksikin täysi työ voittaakseen avoimen epäilynsä ja toiseksi ollakseen ilmaisematta kertomuksen hänessä herättämää kammoa, sitten kun hän ei enää vainut asiaa epäillä.
Viisi naista, jotka eivät enää olleet mitään lapsia, istumassa vaunuihin sullottuina! Huh! Tuskin mikään oli hänen armostaan niin vastenmielistä kuin nähdä omat upeat ajopelinsä liian täynnä. Kaksi henkilöä — tai enintään Elmaa lukuunottamatta kaksi — oli hänestä kylliksi. Mutta viisi!
"Heillä oli varmaan hirveän ahdasta", huomautti lady Alfreton valittavalla äänellä.
"Sen voitte uskoa. Mutta siitä he vähät välittivät. Nuoret tytöt nähkääs ovat niin hoikkia ja…"
"Olihan opettajatarkin mukana."