"Minä matkustan maanalaisella rautatiellä, hyvä Mabel; tiedäthän, että Sloane Squaren asemalle kävelee tästä talosta viidessä minuutissa, ja kun juna tulee Addison Roadin asemalle, on pastorin asunto kivenheiton päässä."
"Addison Roadin asemalle! Missä ihmeessä se on, mademoiselle?"
"Varsin kaukana täältä, West Kensingtonissa, kuten sitä kaupunginosaa nimitetään. Muttei se suinkaan ole mitään ikävää seutua, kun sinne saapuu. Pastorin huoneet ovat jokseenkin korkealla. Ne sijaitsevat talon ylimmässä kerroksessa, mutta sieltä on kaunis avoin näköala — ainakin kaupungin näköalaksi. Oh, he viihtynevät siellä varsin hyvin", lopetti mademoiselle, joka nyt oli taipuvainen katselemaan asiaa ruusunvärisessä valossa. "Eikä enää ole pitkää aikaa jäljellä. Pian he palaavat kotimaahansa!"
— Mutta saamatta paljoa iloa Lontoossa-oleskelustaan, — tuumi Mabel.
XVIII.
"Eikö edes hiukan ananasta?"
"Sinuna, Mabel, en seuraisi silmilläni tuota vattuastiaa ympäri pöydän", kuiskasi eräs kiusoitteleva veli puolisella. "Siitä ei kai paljoa apua ole. Vatut maistuvat kovin hyviltä. Eivät ne sinun kohdallesi kerkiä."
Totta puhuen Mabel oli osoittanut niin ilmeistä läpikuultavaa harrastusta pöydällä tarjoiltuihin hedelmiin, että mademoiselle-parka, joka tiesi, mistä se johtui, istui kuin orjantappuroilla. Hänestä oli tuntunut kylläkin vaikealta, luonteeltaan vaitelias kun oli, tunnustaa oppilaalleen, mihin suuntaan hänen ajatuksensa sinä päivänä kävivät. Mutta jos Mabel — kuten oli hyvinkin luultavaa — viskaisi kelpo pastorin perheineen toisten huomion esineeksi, puhuisi heistä tuskallisen pitkään ja siten saattaisi nuo hänen ystävä-parkansa säälin asemesta vastenmielisyyden alaisiksi, niin se olisi liikaa. Mademoiselle oli tosin varoittavasti vihjaissut edeltäpäin. Hän oli melkein rukoilevasti kuiskannut, kun he kahden kävelivät ruokasaliin. "Hyvä Mabel, älähän huoli mainita monsieur Forelista kenellekään". Mutta hän ei paljoa luottanut siihen, että tyttö hänen varoitustaan tottelisi, jos joutuisi kiusaukseen olla siitä välittämättä. Kun hän nyt kuuli veljen härnäilyn, elpyi hänen pelkonsa jälleen. Mutta omituista kyllä, Mabel, joka oli alkanut vastata, hillitsi itsensä. "Minä pidän enemmän mansikoista", virkkoi hän vain.
"Niinkö? Miksi sitten päästit ne ohitsesi, jos saan kysyä?"
"Minusta näyttää, että rakas Mabel ei voi oikein hyvin tänä aamuna", puuttui hellä äiti puheeseen. "Toivon, sydänkäpyseni, ettet ole rasittunut liiaksi eilen illalla? Ehkäpä parasta, ettet nauti hedelmiä — varsinkaan, jos tunnet vastenmielisyyttä niitä kohtaan."