Mabel-rukka! Ainoastaan hedelmiä hän tunsi voivansa syödä. Hän oli todellakin rasittunut ja kiihoittunut liiaksi edellisenä iltana, ja kylkipaisti ja kananpoika eivät häntä vietelleet. Mutta mansikat ja tuoreet, hyvältä tuoksuvat viinirypäleet!
Hänen kummastuksekseen ja mielipahakseen hedelmämaljakot eivät suinkaan olleet niin kukkuroillaan kuin hän oli odottanut, rypäleillä ja mansikoilla on ihmeellinen taipumus hupenemiseen ollessaan muutaman tunnin poissa näkyvistä, kuten jokainen tietää, — ja hänen kuvittelemiensa isojen röykkiöiden asemesta esiintyikin vain muutamia melkein vaillinaisia vateja.
— Tietenkin rouva Greenaway säilyttää parhaat päivällistä varten, — yritti Mabel lohduttautua. — Minun täytyy jälkeenpäin päästä rouva Greenawayn kimppuun ja houkutella häneltä jotakin hänen talteenpanemistaan. — Mutta siitä huolimatta hän tunsi hiukan levottomuutta. Rouva Greenaway oli hyvin runsaskätinen: tavallisesti tuotiin yllinkyllin puolispöytään, missä niitä aina melkolailla syötiin. Ihmiset pitävät hedelmistä päivän ollessa kuumimmillaan; ja paitsi tavallisia ruokailijoita oli perheen kaupungissa asuessa varmaan vieraitakin saapuvilla. Siis oli kuin olikin aihetta kaihoavan silmäparin vaaniskeluun, kun vattukulho juhlallisesti kiersi pöytää.
Ainoaankaan vattuun ei Mabel tahtonut itse koskea ja yhtä päättäväisesti kieltäytyi viinirypäleistä ja mansikoistakin.
"Eikö edes hiukan ananasta?"
Mabelin isä oli tarttunut ananasiin — ainoaan, mikä tähän asti oli säilynyt armottomilta käsiltä — ja kohotti sitä parhaillaan.
Melkein kiljahtaen hyökkäsi tyttö eteenpäin.
"Hyväinen aika, lapsi! Mikä sinua vaivaa?" huudahti isä useiden säestävien parahdusten ilmaistessa koko seurueen kummastusta. "Hyväinen aika! Mikä sinun on, lapsi?" toisti isä, veitsi toisessa kädessä, hedelmä toisessa.
"Oi isä!… Oi äiti, auta minua! Älä leikkaa sitä, isä, älä toki! Äiti, sinä tiedät, mihin sitä tarvitsen!" Hän oli nimittäin uskonut jo asian herttuattarelle, joka heti asian kuultuaan oli sen unohtanut, vaikka olikin ollut ihastunut ja hyväksyvä, kuten aina. "Ole hyvä, äiti, ja pyydä häntä antamaan se minulle!" Ja nuoren anojan kasvot hehkuivat levottomuudesta ja innosta, sillävälin kun poloinen opettajatar kylmänä ja tyrmistyneenä istui mykkänä lautaseensa tuijottaen. Mitähän nyt seurannee?
"Oh, Mabel haluaa viedä vähän hedelmiä eräille köyhille sairaille ihmisille", virkkoi herttuatar hiukkasen poiketen raiteilta selityksessään; "ja ananas olisi niille epäilemättä erikoista herkkua, ellei kukaan muu sitä halua."