"Oh, kukaan muu ei saa sitä haluta, jos Mabel haluaa", huomautti
Florence.
"Kukaan meistä ei todellakaan välitä ananas-hedelmästä", jatkoi äiti sovittavassa äänilajissa. "Varmaankin se maistuu oivalliselta Mabelin ystäville. Niin, rakkaani, sinä saat sen ottaa; se onkin vain pieni. Mutta kenen saat sen heille viemään?"
"Oh, mademoiselle kyllä vie sen. Mademoiselle tietää, missä he asuvat ja tuntee heidät hyvin. Mademoiselle…"
— Nyt ne saavat kuulla kaiken, — vaikeroi opettajatar-parka sydämessään.
Mutta sattuma tuli hänelle avuksi. Ovi aukeni ja ilmoitettiin vieraita saapuneen. Nämä olivat tavallisia perhetuttavia ja saattoivat täten ilman muodollisuuksia pistäytyä taloon, toivoen tapaavansa väen kotosalla, sopiakseen joistakin kohtaamisista ja järjestelläkseen yhteisiä harrastuksiaan. Ennenkuin he olivat istahtaneet, olivat Mabel ja hänen opettajattarensa paenneet.
"Ja tässä se on!" huudahti edellinen, puristaen riemastuneena riidanalaista ananasta heti kun ovi oli sulkeutunut hänen jälkeensä. "Tässä se on, ja hyvältäpä se tuoksuu! Kun huomasin, ettei mitään muuta jäisi jäljelle, tahdoin kaikin mokomin saada tämän ananas-hedelmän ja vavisten katselin, sieppaisiko Horniman sen leikatakseen siitä. Eikö se ole oikein sievakka?" puhui tyttö, rientäessään eteenpäin. "Pitänevätkö he siitä, mademoiselle? No, menkäähän nyt ja suoriutukaa valmiiksi. Sillä välin teen minä voitavani rouva Greenawayn pateilla. Onhan meiltä ainakin tämä: mutta sentään luulen toki osaavani suostutella rouva Greenawaynkin."
Ja niin hyvin hän osasi ja niin täydellisesti hänen onnistui viekoitella vanhan emännöitsijän myötätunto hyvälle asialle, että mademoiselle tuskin tiesi mitä sanoa tai miten osoittaa kylliksi kiitollisuuttansa, kun hän samassa saapui alakertaan lähtövalmiina ja näki nuo mehevät herkut.
"Hän sanoi varsin hyvin voivansa ne luovuttaa", vakuutti Mabel vastaukseksi tunnolliseen epäröimiseen; "hän lähettää ne kaikki erittäin mielellään, siitä voitte olla varma, mademoiselle; ja hän sanoi, että äiti olisi sitä toivonut — niinkuin äiti tietysti olisikin. Peittäkäämme ne nyt", jatkoi tyttö käyden ripeästi tuumasta toimeen, "ja sitten kansi päälle" — hän työnsi salvan säppiin, — "ja tuossa ne nyt ovat mahdollisimman somasti laitettuina!" Hän silmäili pientä torivasua, jonka rouva Greenaway oli hänelle hedelmien kera antanut, niin hyvillään, että se oli hänen toverilleen melkein yhtä mieluista kuin itse lahja.
Kuinka paljon voikaan se tapa, millä joku hyvätyö tehdään, lisätä tuon hyväntyön arvoa, tehdä sen kaksin-, jopa kolminkertaiseksi!
"Minä voinkin päästää teidät ulos", jatkoi Mabel. "Miehet ovat menneet päivällistään syömään. Voi, kuinka siellä ulkona on kuuma!" huudahti hän häikäisevän auringonsäteen langetessa vilpoiseen marmorieteiseen, kun ulko-oven iso puolikas avattiin. "Oi, mademoiselle, pelkään, ettei retkenne tunnu teistä hauskalta. Avatkaa päivänvarjonne, niin annan teille vasun jälkeenpäin. Olisin toivonut voivani hankkia enemmän kukkia — tuolla kulmassa on pari todellakin uhkeata, — mutta pelkäsin, että minut tavattaisiin huoneista, kun he saapuisivat puoliselta, jolloin taasen olisivat voineet kiusata ja hälistä. No, nyt on siis kaikki reilassa. Hyvästi. Ja muistakaa tarkoin kertoa minulle kaikki, kun illalla palaatte kotiin."