"Sinä tarvitset hiukan uusia vaatteita, Elma", jatkoi täti mitä parhaimmalla tuulella; "emme saa sallia nuoren sukulaisemme esiintyä pienenä hamsuna, kun hän on vieraissa. Kai meidän täytyy taas mennä rouva Whiten luo. Et ole koskaan näyttänyt niin sirolta missään muussa puvussa kuin siinä, jonka sait tanssiaisiin. No, voimme matkalla poiketa hänen luokseen, ja aineet ja työpalkka voidaan panna minun laskuuni. Mitä otollisimpaan ja sopivimpaan aikaan saapunut kutsu, se täytyy minun sanoa."
Ja niin ajatteli Elmakin, kun hänet muutamaa päivää myöhemmin toimitettiin Mertounin taloon.
"Luulen, että minulla on jotakin puuhaa, mikä sinua viehättää, Elma", virkkoi Mabel heti kun tytöt olivat kahdenkesken. "Se on juuri sellaista omituista, mistä sinä pidät — sillä sinähän olet jokseenkin omituinen tyttö, niinkuin aina olen sanonut. Mutta eipä väliä; mehän sovimme nykyisin mainiosti yhteen. Ja voimme sanoa toisillemme, mitä tahdomme, eikö niin? Ka, sinä et laisinkaan arvaa, mihin haluan mennä jälkeen puolenpäivän!"
"Sano se sitten", vastasi Elma, ripeästi katkaisten gordilaisen solmun. "Minä olen valmis lähtemään mihin hyvänsä tänä iltapäivänä!" lisäsi hän tanssien pitkin huonetta. "Kuinka ihanaa on olla täällä, olla juuri sinun kanssasi tässä hauskassa, isossa, viileässä talossa ilman läksyjä, opettajattaria tai ketään muita! Lähdemmekö kaksin vai jonkun muun kanssa?"
"Ihan kaksin, omilla kärryilläni",vastasi Mabel. "Tommy istuu takana. Tommy on kotoisin sieltäpäin kuin mekin, näetsen, ja olemme tunteneet hänet siitä asti, kun hän oli tuon mittainen" — osoittaen kädellään. "Sanovat, että olen aivan turvassa hänen kanssaan. Hän on maailman parhain ja luotettavin Tommy. Ja sitäpaitsi hän tuntee Lontoon päästä päähän. Hän tietää, mihin me tänään menemme", nyökkäsi Mabel salaperäisesti. "Tarkoitan, että hän tuntee paikan ja tietää, minkä kautta sinne ajetaan."
"No?" virkahti Elma tavattoman jännittyneenä.
"Me lähdemme Addison Roadille — Addison Roadille Kensingtoniin. Kah, oletko nyt sen viisaampi?"
"En rahtuakaan."
Mutta ennenkuin puoli tuntia oli kulunut, oli Elma jo sentään paljoa viisaampi. Mabel kertoi nyt innokkaasti sveitsiläisestä pastorista ja tämän perheestä; kaikki hänen parhaat tunteensa olivat herkistyneet hänen kuultuaan mademoisellen selostuksen tekemästään vierailusta, josta viime luvussa oli puhe. Ja niin elävästi oli opettajatar kuvaillut köyhien, kotiinsa ikävöivien, pettyneiden muukalais-poloisten alakuloisuutta, noiden muukalaisten, jotka mielikuvituksensa hehkuvärein maalaamastaan lomamatkasta olivat saaneet varsin vähän hyötyä ja nyt vain toivoivat olevansa kaukana tästä suuresta, kuumasta, meluisasta kaupungista ja pääsevänsä takaisin omiin rauhallisiin laaksoihinsa, omien yksinkertaisten tuttaviensa pariin — niin elävästi hän oli sitä kuvaillut, ettei Mabel senjälkeen ollut mitään muuta tehnyt kuin öin päivin sitä mielessään harkinnut.
"Tyttärillä ei ole ristinsielua puhetoveriksi sen jälkeen, kun heidän isänsä aamulla lähtee — ei ainakaan usein", vakuutti hän. "Heidän englanninkielensä on jokseenkin hyvää, sanoo mademoiselle, mutta he hiukan arastelevat sitä puhua. Ja tänne piti saapua erään toisen pastorin rouvineen samaan aikaan, ja he olisivat pitäneet huolta näistä ja näytelleet heille kaupunkia, mutta viime hetkessä niiden toisten matkalle tulikin este. On täällä eräs ranskalainen, joka silloin tällöin käy heitä tervehtimässä; mutta hän pääsee toimestaan ainoastaan iltaisin, ja juuri iltaisin kaivataan vieraita vähimmin. Silloin voi isä olla tyttäriensä parissa; ja tavallisesti hän vie heidät kävelylle tai johonkin — mutta päivin he ovat aivan yksinään. He saapuivat kuukauden ajaksi, ja heillä on vielä viikko jäljellä, ihmis-paroilla!"