"Niin, hän sai Julietin eräänä päivänä mukaansa", myönsi lady Alfreton. "Sanoin sisarellesi, että hänen oli parasta mennä ja että hän voisi esittää jonkinlaisen anteeksipyynnön minun puolestani — en ole nykyisin oikein voimissani ja olen aivan uupunut pitkän seurustelukauden jälkeen kaupungissa. Kun siis Juliet näkyi kernaastikin lähtevän Elman mukaan — kaikkeenhan hän on valmis saadakseen huvitusta, — minäkin ajattelin, että hän voisi tuon pienen huomaavaisuuden osoittaa."
"Sinä olet melkoista parempi kuin miltä tahtoisit näyttää, äiti hyvä."
"Mitä?" huudahti lady Alfreton, joka ei ollut uskoa korviaan. Viime osan puheestaan hän oli vartavasten haastellut pyytääkseen peitetyin sanoin anteeksi pojaltaan, jota hän melkolailla kunnioitti ja pelkäsi, tätä ennenkuulumatonta kohteliaisuutta hänen itsensä ja tyttärensä puolelta.
"Nyt alamme edistyä paremmin", jatkoi Piers verkalleen. "Jos Elma näyttää tietä ja me seuraamme hänen jälkiänsä, ehkä vielä pelastamme nimemme täällä maaseudulla. Etkö huomaa, äiti — mutta ei, luullakseni et sitä huomaa tai et ainakaan ole vielä tähän asti huomannut, — että perheemme ei ole paikkakuntalaisten suosiossa? Ja miksikä olisikaan? Me emme koskaan tee mitään kenenkään hyväksi. Emme koskaan välitä naapureistamme missään muodossa…"
"Ka, Piers, me kutsumme heitä…"
"Vaalipäivällisille ja vaalitanssiaisiin. Emme nimitä noita oivallisia juhlia sillä nimellä; mutta vieraamme tietävät ja me tiedämme ja kaikki tietävät heidän tietävän, mikä niiden oikea tarkoitus on. Sinä käyt kerran vuodessa ympäri pitäjää jakamassa kortteja isän laatiman henkilöluettelon mukaan; mutta ellei joku ääni ole jotakuinkin tärkeä, et mene ainoankaan täkäläisen asumuksen lähettyville."
"Menen toki — käynhän minä pappilassa…"
"Oh, pappilassako? Niin, kirkkoherra on jokamiehen mies. Ei näyttäisi säädylliseltä olla huonoissa väleissä pappilan väen kanssa — mutta onko ketään muita? Ajattelehan sitä, äiti, sillä minä olen niin tehnyt omassa mielessäni ja olen melkein varma, että sellaista ei ole. Onko ketään, kysyn, jonka kanssa meillä voisi sanoa olevan minkäänlaista kevyttä, hauskaa, naapurillista kanssakäymistä? Muissa maakartanoissa käydessäni tapaan kaikenlaisia miellyttäviä ihmisiä — en tarkoita muodikkaita ihmisiä — en tarkoita, että heillä kaikilla on lontoolaiset puheenparret kielellään ja että he tuntevat pääkaupungin seuratavat kuin viisi sormeansa, — mutta hauskoja, järkeviä, hyvin kasvatettuja ihmisiä, tuhat kertaa paremmin kasvatettuja kuin monet, joita tapaamme 'hienoston piireissä' — ja kysyn taaskin, miksei niitä täällä meillä näe? Miksi meidän täytyy katsella Towersia jonkinlaisena autiona saarena, ellemme voi täyttää sen suojia vertaisillamme kaupunkilaisilla? Miksi…?"
"Mutta, rakas Piers, tiedäthän… minä… tiedäthän kyllä, etteivät maalaisnaapurit juuri ole — huvittavia?"
"En tosiaankaan tiedä; minä en tiedä heistä mitään. Alan toivoa tietäväni. Olemme mielestäni olleet hupsuja kaiken aikaa"; ja hän vaikeni synkkänä.