"Äiti ja tytär tulevat tänään iltapäivällä puutarhaan kävelemään", mutisi lady Alfreton näennäisen aiheettomasti palaten aikaisempaan aineeseen; mutta todellisuudessa se johtui hämmennyksestä, minkä tämä outo ja odottamaton pommitus oli aikaansaanut. "Juliet sanoi, että se hänen mielestään oli ystävällistä, ja he näkyivät olevan mielissään. Tarjoamme kai heille teetä — ajattelen?" — Hetkistä aikaisemmin hän ei ollut ajatellut mitään sellaista, olipa ennen kutsuun suostumistaan pannut ehdoksi, että itse saisi kokonaan jäädä pois näyttämöltä; mutta nykyisessä yhteiskunnallisessa ilmakehässä oli jotakin, mikä sai hänet muuttamaan aikaisempaa päätöstään. "Aivan niin, Piers, jos luulet, että jotakin voidaan tehdä?" lisäsi hän tunnustellen.
"Siinä en näe mitään esteitä, äiti."
"Mutta kuinka — millä tavoin?"
"Sinä sen tiedät paremmin kuin minä; tai oikeastaan olemme kaikki yhtä tietämättömiä."
"Mitä meidän sitten on tehtävä? Kuinka meidän on aloitettava? Luulen… niin, luulen sanoissasi olevan jotakin perää. Sir Thomas onkin viimeiseltä usein vihjaillut siihen suuntaan; mutta minä… tosiaan, kun olen täältä niin paljon poissakin…"
"Miksi sinä sitten olet niin paljon poissa? Siinä piilee koko asian ydin. Jos sinulla olisi enemmän mielenkiintoa tähän seutuun — ja varmaan se on kyllin kaunista ja kyllin hauskaa, — jos kävisit tiluksillasi ja katselisit puutarhojasi…"
"Mutta mihin sitten seuraelämä jäisi!" huudahti aatelisrouva lohduttomasti. "Kaiken maailman pellot ja puutarhat eivät korvaa minulle ihmisolentoja, joiden kanssa vai haastaa ja seurustella."
"Juuri siihenhän koetankin löytää apua. Hanki tuttavia täältä; perusta kotisi tänne; älä katsele tätä vanhaa sukukartanoa kuin mitä hätäsoppea, johon paremman puutteessa voi paeta, kun ei muuta ole tarjolla. Suostuttele isä — luullakseni hänet voi taivuttaa — hylkäämään ulkomailla talvehtiminen…"
"Hyväinen aika!"
"Ja olemaan lähtemättä niin aikaisin vuodesta pääkaupunkiin…"