Sitten hän pysähtyi ja lisäsi puolittain hymyillen: "Mutta minusta näyttää, että oletkin jo aloittanut."
"Aloittanut? Kuinka?"
"Katso tuonne." Hän viittasi ikkunan edustalla oleviin kukkaslavoihin, joiden väliin verkalleen pyöritettiin kylpytuolia pienen ryhmän astuessa vieressä.
"Oh, ne ovat Elman suosikkeja!" huudahti lady Alfreton ikäänkuin hätääntyneenä. "Hyväinen aika! No, olenpa iloinen, että iltapäivä on näin kaunis. Tyttö ei olisi voinut tulla, ellei olisi kaunis ilma, tiedäthän. Lääkäri on sanonut, ettei hän saa koskaan mennä ulos, jos on vähänkään sateen uhkaa. Mutta tänään siitä ei ole pelkoa — ja kukkaslavat ovat tosiaan ihanimmillaan. Tuo on siis tytön äiti", lisäsi hän teeskentelemättömällä mielenkiinnolla. "Vaimo-raukka, hennolta näyttää hänkin. Minä… Juliet on siellä… mutta ehkä minunkin pitäisi mennä. Kaiketi se olisi heistä kohteliasta. Luulenpa, että menen hänen luokseen. Menenkö, Piers?"
"Ah, äitiseni, enkö sinulle sanonut, että olet parempi kuin miltä tahtoisit näyttää?" virkkoi Piers aivan sydämellisesti. "Tule pois!" Ja rouvan äärettömäksi kummastukseksi hän lisäsi: "Minä lähden mukaasi."
XXI.
Yhdysrengas löydetään ja uudistus alkaa.
"Te siis todellakin tunsitte hänet? Tunsitte rakkaan veli-poloiseni Randolphin, jonka menetimme kolme vuotta sitten!" huudahti Lady Alfreton puolta tuntia myöhemmin. "Oi, olenpa iloinen, että teidät tapasin! Vähän tiesin, vähän odotin… On hyvin omituista, että näin aivan sattumalta sain tuon kaiken kuulla! Rakas, rakas veljeni! Hän oli ainoa, joka minulla on ollut, rouva Mansell, ja hänen kuolemansa oli" (ääni aleni yhä) "elämäni suurin suru. Me olimme toisillemme kaikki kaikessa."
Hänen puhetoverinsa kunnioitti äänettömyyttä, mikä seurasi. Molemmat vanhemmat naiset kävelivät puutarhapolkuja pitkin muista erillään, ja heidän keskustelunsa oli käynyt niin mielenkiintoiseksi, ettei kumpikaan halunnut sitä katkaista. Lady Alfreton sai nyt tietää, että rouva Thatcherin mökin kainot, tungettelemattomat asukkaat olivat ihmisiä, joihin hänet oli iäksi liittävä pyhä side. Veli, josta hän puhui, ei ollut ainoastaan ollut rouva Mansellin mies-vainajan läheinen ystävä, vaan molemmat olivat menettäneet henkensä samaa sotilasvelvollisuutta täyttäessään ja kaatuneet vieretysten. Kukaan ei ollut luullut hänen armonsa — tuon kylmän, itsekkään, arvokkaan rouvan, jollaiseksi hänen oman pitäjänsä asukkaat hänet tavallisesti käsittivät — siitä välittävän kuulla; ja kaikkein vähimmin olisivat nuo kaksi hienotunteista, arastelevaa muukalaista sen nojalla tahtoneet pyrkiä hänen huomioonsa.
Asia oli heille tietysti tunnettu; mutta vasta sitten kun lady Alfreton harvinaisen sydämellisesti oli puhutellut pientä seuruetta puutarhassa ja herttaisimmalla tavallaan ilmaissut mielihyvänsä heidän sinne saapumisestaan, lausunut mielipiteensä ilmasta ja toivonut, että kaikki sitten tulisivat sisälle suojiin, oli rouva Mansell kyennyt voittamaan vastahakoisuutensa, joka oli estänyt häntä mainitsemasta tuota asiaa, Hänestä oli nimittäin tuntunut mahdottomalta olla vaiti, kun hänen emäntänsä jokainen katse ja äänensävy herätti muistoja toisesta; ja tulos oli yllin kyllin oikeuttanut sen luottamuksen, millä hän vihdoin asiasta mainitsi. Meidän ei tarvitse tarkemmin puuttua siitä sukeutuneeseen keskusteluun.