"En varmaankaan voi koskaan olla kyllin kiitollinen puolisoni veljentyttärelle siitä, että hän on tutustuttanut meidät toisiimme", virkkoi lady Alfreton lopuksi, puristaen innokkaasti toisen kättä. "Minä olen kovin kehno naapuri, mutta toivon… uskon vast'edes tulevani paremmaksi — se on todella aikomukseni. Poikani", lisäsi hän hymyillen, "on minua jo tänään torunut ihmisiä karttavasta esiintymistavastani; ja olemme toisillemme myöntäneet, että olemme tähän asti pysytelleet aivan liiaksi eristettyinä. Joka tapauksessa toivon usein näkeväni teidät ja tyttärenne täällä."
"Olette erittäin ystävällinen."
"Minun täytyy sanoa teille", jatkoi lady Alfreton mitä vilkkaimmin ja hartaan halukkaana jatkamaan haastelua, "että me, Elma ja minä, olimme jonkun aikaa katselleet tytärtänne ulkosalla hänen istuessaan sairastuolissaan ja hartaudella seuranneet hänen toipumistaan. Mutta minä en tullut teidän luoksenne — minulle oli vaikeata tulla…"
"Oh, me emme sitä odottaneet, lady Alfreton."
Vieras ei sanonut, miksi he eivät olleet sitä odottaneet; hän ei maininnut sen johtuvan siitä, että tiedettiin Towersin rouvan aina varovan astumasta jalallaankaan muiden kuin kreivikunnan mahtavimpien ja ylpeimpien ylimysten talojen kynnyksen yli muissa tilaisuuksissa kuin Piersin mainitsemalla kerran vuodessa tapahtuvalla virallisella vierailukierrolla. Rouva Mansell olisi tosiaan kernaasti vain kiittänyt epämiellyttävästä kutsusta, mikä Julietin mairealla äänellä lausuttunakin tuskin oli kuulostanut kohteliaalta, mutta kun oli vilkaissut kalpeihin kasvoihin ja riutuneeseen vartaloon vieressään, nähnyt Carolinen elostuvan, hymyilevän ja luovan rakkaita katseita Elmaan, niin ylpeys oli saanut väistyä hänen sydämestään.
Hän oli kuitenkin päättänyt pitää salaisuutensa tiukasti omana tietonaan. Hän ei tekisi sillä kauppaa, ei edes Carolinen tähden, vaan palaisi, kuten oli lähtenytkin, vaatimattomana, tuntemattomana henkilönä kesäasunnolleen mökkiin.
Mutta nyt — nyt hän ei voinut olla itselleen myöntämällä, että oli menetellyt oikein, kun kävi kartanossa.
Hän näki nyt kaiken toisessa valossa. Kun lady Alfreton kerran oli sulanut ja lämminnyt, ei kukaan osannut paremmin kuin hän emäntänä esiintymisen hienoa taitoa, eikä hänen sydämessään olisi voitu koskettaa mitään kieltä, joka täydellisemmin olisi esiin loihtinut hänen luonteensa paremmat ominaisuudet kuin se, mille lempeä vieras oli sormensa asettanut.
Hänen veljensä oli eläessään ollut se henkilö, jota hän oli maailmassa enimmin rakastanut, ja hänen kuolemansa, kuten lady Alfreton itse tunnusti, oli ollut hänen elämänsä ainoa todellinen suru.