"Mitä ajattelet?" vastasi hän sitten. "Olisiko ollut hyvin, hyvin ystävällistä äitini puolelta viskata yhtä hyväsukuiselle ja hyvin kasvatetulle naiselle kuin hän itsekin pelkkä lupa käyskennellä hänen puutarhassaan ihan hänen ikkunainsa alla, itse laisinkaan menemättä häntä lähelle? Minun täytyy sanoa pikemminkin kummastelleeni, että leskirouva sellaisesta kutsusta saapui."
"En luule, että hän olisi tullut", myönsi Elma, "ellei… ellei hän olisi tehnyt sitä Carolinen tähden. Luulen, Piers, että hän hiukan — juuri hiukan — siihen tapaan tunsikin. Ja kun Juliet alkoi puhua ja minä näin rouvan kasvot, tunsin kylmät väreet ruumiissani; mutta Juliet ei sitä ollenkaan huomannut. Ja Caroline oli niin hirveän halukas näkemään kukkasiamme; hän on ihan hullaantunut kukkiin, mutta niillä on ainoastaan ruusuja ja tuoksuherneitä [Lathyrus odoratus. Suom.] rouva Thatcherin huvilassa. Caroline sanoi hyvin usein vilkaisseensa porteista sisälle ja miettineensä, mitä pyökkipuu-rivin toisella puolen olisi. Senvuoksi luulen hänen äitinsä todella tunteneen, ettei voinut tytön tähden olla suostumatta. Kylläpä he tänä iltana siitä kaikesta jutellevat", jatkoi Elma haaveellisesti; "toivoisin voivani heitä kuunnella! Caroline puhuu meistä — sinusta, Julietista ja minusta, — kuvailee kalalammikoita, viiniansareita ja ruusukäytävää sekä kertoo, kuinka sinä työnsit häntä tuota pitkää käytävää myöten, jotta hän näkisi sen päästä päähän; ja rouva Mansell toistelee kaikki tädin lauseet ja kertoo, kuinka enostasi Randolphista kuuleminen häntä kummastutti. Kuinka mielelläni tahtoisin olla siellä!"
"Mieluummin kuin täällä?"
"Oh, en minä sitä sanonut", virkkoi Elma viattomasti. "En tarkoittanut sitä, Piers; mutta onhan niin hauskaa mielikuvituksessaan seurata ihmisiä heidän kotiinsa ja ajatella kaikkea tuota. Eikä Carolinen tarvitse enää koskaan pelätä yksinäisyyttä; sillä Selina-täti sanoo, että nyt kernaasti saan käydä häntä tapaamassa milloin vain haluan; saan ottaa piirustukseni mukaani ja istua siellä puutarhassa. Kuinka lystikästä se on! Nähdä minut missä niin usein olemme nähneet hänet! Jos täti sattuisi siellä ollessani ajamaan ohitse, juoksisin veräjälle ja sanoisin: 'Hän on tänään ulkona'; sillä meillä, näetkös oli aina tapana mökkiä lähestyessämme kysäistä toisiltamme: 'Onkohan hän sisällä vai lieneekö ulkona?' Minun tapani oli panna täti arvaamaan, ja varsin usein hän arvasi oikein."
"Niin, mutta sinulta ei jää varsin paljoa aikaa Carolinelle, sitte kun toinen rakas ystäväsi, Mabel Pomeroy, saapuu. Milloin hän tulee? Maanantainako? Caroline saanee silloin väistyä seinustalle, heh?"
"Piers!" huudahti tyttö närkästyneestä
"Eikö?" tivasi nuori mies. "Mabelia ei Caroline paljoa huvittane."
"Jos Mabel olisi senlaatuinen tyttö, hän ei suinkaan olisi minun ystäväni"; ja puhuja suoristausi juhlallisesti, mikä eräästä toisesta näytti huvittavalta. "Sinä et tunne Mabelia, muutoin et olisi sellaista edes ajatellutkaan! Se seikka, että Caroline on niin köyhä ja sairas ja… jokseenkin riippuvainen minusta, on juuri omiaan hankkimaan hänelle Mabelin suosion, Mabel on yhtä ystävällinen ja herttainen…"
"He-hei! Olemme etääntyneet aika taipaleen kukkasnäyttelyn päivästä!"
"Minä en tuntenut häntä silloin. Kuinka olisin voinutkaan tuntea? Sinä päivänä olimme nähneet toisemme vasta ensi kertaa. Ja ajatukseni askartelivat kokonaan omissa tytöissäni."