"Ja sinun mielestäsi hän käyttäytyi töykeästi heitä kohtaan."
"Niin hän teki — mutta niin teimme kaikki. Kyllähän sinä tiedät. Koskaan ei enää käy sillä lailla. Kun Henrietta ja Maggie olivat hänen kutsuissaan — kerroin sinulle, kuinka ystävällinen hän heille oli, — hän luullakseni huolehti heistä enemmän kuin muista ja asetti heidät enemmän etualalle kuin kenenkään muun. Olen varma, että hän niin teki — teki juuri siksi, että he olivat outoja eivätkä ketään tunteneet; ja Mabel pelkäsi niin hirveästi, ettei heillä olisi hauskaa. Ja sitten oli mademoisellen väki."
"Keitä he olivat. Siitä en ole kuullutkaan."
"Oh, se tapahtui Mertounin talossa oleskellessani. Enhän näet ole sinua sittemmin tavannut, jotta olisin kertonut. Mademoisellella — Mabelin kotiopettajattarella — oli täällä muutamia jokseenkin kurjaan tilaan joutuneita vierasmaalaisia tuttavia, jotka olivat matkustaneet Lontooseen eivätkä tienneet, kuinka täällä tulisivat toimeen; ja Mabelista ja mademoisellesta tuli heidän vuoksensa aivan hyvät ystävät, vaikka ennen aina riitelivät. Nyt mademoiselle on niin liikutettu ja riemastunut kaikesta siitä, mitä Mabel tavalla tai toisella on noiden ihmisten hyväksi tehnyt. Ja ne olivat sentään jokseenkin väsyttäviä eivätkä varsin hauskoja ihmisiä, Piers, joten näin ollen en voi käsittää, että hän koskaan enää hentoo antaa Mabelille huonoa arvosanaa hänen opinnoistaan!"
"Mabel siis voittaa siitä."
"Et toki uskone, että hän teki sen senvuoksi?"
"En, en lemmossa! Älähän, pyydän, älä muserra minua halveksimisellasi, rakas, päättäväinen, kaunopuheinen pieni sähikäinen! Kah, mikä vilpittömän uskon puolustaja sinä olet, Elma! Toivoisinpa olevani Mabelina! Kuinka ihanaa on, että ihmiseen uskotaan!" Hänen rinnastaan kohosi huokaus, ja hän singahdutti katseen sanojensa tehoksi.
Turhaan. Tuo tyttö oli vielä lapsi ja vielä — niin, vielä aivan epäluuloista vapaa ja viaton. Piersistä välittämättä hän jatkoi omien ajatustensa suuntaan.
"Tuskin tuntisit Mabelia; hän tekee nykyisin aina jotakin hyvää ja suunnittelee hyviätöitä. Se alkoi silloin, kun hän ajelutti niitä tyttöjä ja minua puistossa. Se oli varmaankin alkuna, sillä jälkeenpäin hän sanoi minulle todella uskovansa, että se oli aivan ensimäinen kerta, jolloin hän eläessään oli yrittänytkään tehdä mitään — mitään todellista — jonkun toisen hyväksi! Ajattelehan! Ja hän sanoi sitäpaitsi — voinenko sinulle ilmoittaa mitä hän sitäpaitsi sanoi?" Ja innokas nuori ääni vapisi ja laski. Ilmeisesti oli tulossa jotakin vakavaa.
"Älä kerro, ellet luule, että sinun sopii sitä tehdä", sanoi Piers.