"Siis minua?"
"Niin."
"No, mitä minun suhteeni?" Elma tarttui hänen käteensä ja heilutteli sitä luottavaisesti. "Mitä minun suhteeni?"
"Ainako sinä tuolla tavoin tartut ihmisiä kädestä?" kysyi hän. Mutta tyttö tunsi hänen puhuessaan tarttuvan hänen omaansa ja puristavan sitä tiukkaan.
"Kyllä — milloin heistä pidän."
"Tokko…?" Sitten hän hillitsi itsensä.
"No, mitä siis minun suhteeni?" virkkoi Elma houkutellen. "Sano pois.
Älä välitä. Minä tahdon kuulla. Sano, sano, Piers!"
"Sanoisinko?" Syystä tai toisesta hän tiesi, ettei hänen tulisi sanoa, mutta kiusaus oli suuri. "Sanonko sinulle, miksi Mabel sinua kummastuttaa ja miksi muutkin — me — puolet tapaamistasi ihmisistä sinua kummastuttaisivat? Se johtuu siitä, Elma, että olet erilainen kuin me kaikki. Sinulle on nöyryys, kainous, viattomuus, ylvästelemättömyys, epäitsekkyys yhtä luonnollista kuin taivaan tuulten humina. Itsekkyys? Sen sanan merkitystä sinä et tunne. Vakuutan sinulle, ettet tunne. Toisten toivomukset, pelot, ilot ja surut ovat sinulle kuin omiasi. Jokainen rakastaa sinua — koska sinä rakastat jokaista. Sinä, äiditön tyttö-parka, joka olet kasvanut kuivassa, karussa maaperässä — vieraiden parissa — yhtenä monien joukossa — pelkkänä yksilönä tässä suuressa meluavassa maailmassa, sinä saatat meidät kaikki ihan häpeään. Sinun puhdas, suloinen, jalo luonteesi saa meidät kaikki halveksimaan omaa kurjaa, viheliäistä minäämme. Jo pelkkä oleskelu sinun parissasi… sinun näkemisesi… puheesi kuuleminen…"
"Oi, Piers! Piers, älä!" Hän melkein parahti.
"Hiljaa. Kuule se yhden ainoan kerran."