"Tietysti meidän joskus täytyi suoristaa ryhtiämme, näyttää hiukan jäykiltä ja viileiltä", tunnusti hän uskotuilleen myöhemmin, "mutta ylimalkaan onnistuimme mielestämme ihmeellisen hyvin. Ja minun täytyy myöntää, että jos maalla tahtoo asua, ei ole viisasta esiintyä tylysti, niinkuin meidän tapamme ennen oli."
Tuskin tarvitsee mainita, että niiden joukossa, jotka tästä olivat enimmin hyötyneet, oli rouva Mansell tyttärineen. Heistä oli tullut perheen ystäviä; ja Towers oli todella osoittautunut heille niin vieraanvaraiseksi ja mieluiseksi, että he lopuksi olivat suostuneet vastaanottamaan sir Thomasin tarjoaman mökin, joka hänellä oli vuokrattavana lyhyen matkan päässä kartanostaan. Eikä kukaan ollut tästä järjestelystä enemmän mielissään kuin lady Alfreton, joka hartaasti huolehti siitä, että mökki sisustuksineen olisi kaikin puolin siro ja täydellinen — aivan sellainen kuin hän olisi itselleen halunnut.
Nyt hänestä tuntui perin yksinkertaiselta sanoa: "Minun täytynee käydä neiti Exeterin luona."
Neiti Exeter istui seuraavana iltapäivänä etummaisessa vastaanottohuoneessa vierastaan odottamassa. Hänelle oli ilmoitettu hänen osakseen aiotusta kunniasta, ja Elma oli tämän viestin viedessään hiukan arastellut. Tyttö oli omana vakaumuksenaan lisännyt, että vierailu tehtäisiin viivyttelemättä.
Tämä vihjaus oli riittänyt. Kaikki oli nyt valmiina, ja kaikki oli ulkopuolisesti tyyntä, vaikka lempeän kaitsijan povessa epäilemättä oli paljonkin levottomuutta.
Mitähän tuo omituinen ja odottamaton toimenpide merkitsi? Aikoiko Elman holhooja ehdottaa jotakin muutosta, jotakin sovittelua? Koettiko sir Thomas keksiä jotakin keinoa pannakseen täytäntöön sen, mitä neiti Exeter jo jonkun aikaa oli peljännyt hänen omaisineen haluavan, nimittäin riistää hänen rakkaan oppilaansa pysyväisesti hänen hoivastaan? Vuoden päästä hänellä oli siihen valta, mutta nyt — ja neiti Exeter pudisti päätänsä, ja hänen huulensa sulkeutuivat tiukkaan. Ei, ei; mieluummin mitä muuta tahansa! Mitä hyvänsä muuta vaadittaisiin tai pyydettäisiin, mitä tahansa hän saattoi hyvällä omallatunnolla tehdä, siihen hän oli valmis; mutta luovuttaa hänelle uskottu pyhä aarre toisille, ennemmin taipua elävien vaatimuksiin kuin kunnioittaa vainajain toivomuksia? Ei koskaan!
— Tapahtuuhan se sittenkin kyllin pian, kyllin pian, — huokasi hän ajatellen nopeasti kiitäviä kuukausia. — Suloinen Elmani, pitkää aikaa et saa enää viettää tyyntä, hiljaista elämääsi ja rauhallisesti harjoittaa opintojasi. Maailma vaatii sinut. Oi lemmikkini! — ja kyyneleet kumpusivat uskollisen olennon silmiin. — Oi, Elmani, kunpa osaisit elää maailmassa silti tulematta maailmalliseksi! Mutta onko se mahdollista? — Sillä kunnon neiti Exeter oli tällä haavaa hiukan epäuskoinen ja alakuloinen, ja ken voi häntä moittia?
Seuraavassa silmänräpäyksessä ovi lensi auki, lady Alfreton astui sisälle, ja pieni johtajatar, jälleen sotahaarniskassa, meni häntä vastaan. Hänen sävynsä tosiaan hieman kummastutti vierasta, joka, ollen keveäluontoinen, oli niin täydellisesti unohtanut kuin jos ei olisi koskaan ollut olemassakaan mitään syytä, miksi he kaksi eivät nyt olisi mitä parhaimmissa väleissä. Mutta neiti Exeter sai vuorostaan aihetta kummastua, ennenkuin haastattelu oli päättynyt.
Ei vihjaustakaan mistään uudesta ehdotuksesta. Ei viittaustakaan mihinkään muutokseen. Sanalla sanoen, ei mitään muuta kuin hauskaa ystävällisyyttä, ylistystä, sieviä kehuskeluja opettajattarelle, ja kaikki tuo esitettynä niin herttaisesti kuin ainoastaan lady Alfreton taisi.
— Hyväinen aika! — huudahti lauhtunut ja katuvainen neiti Exeter jäätyään jälleen yksikseen. — Hyväinen aika! Elma on varmaan oikeassa, ja yhtä varmasti minä olen tuominnut väärin tuota hurmaavaa rouvaa. Elma on minua viisaampi. Hänen on opetettava minua, eikä minun häntä, eräissä suhteissa.