Päätös.
Oli iloinen kevätpäivä, linnut visertelivät riemukkaasti ja kukkaset puhkesivat huhtikuun heleänä aamuna; mutta kulmatalosta Haverstockin mäellä kuului itkua ja valitusta.
Oli pääsiäisloman edellinen päivä — päivä, jolloin tavallisesti hiljaisen tyytyväisyyden ja säädyllisen hilpeyden tunteet täyttivät koko laitoksen. Mutta ken saattoi tänään olla iloinen? Elma teki lähtöä. Elmaa ei enää koskaan nähtäisi innokkaine, jokaista tulijaa tervehtivine kasvoineen lupa-ajan päätyttyä — häntä, joka aina ensimäisenä oli heitä vastaan ilmestynyt.
Elma ei koskaan enää olisi siellä tuota välttämätöntä hetkeä sulostuttamassa ja jokaista uutta tulokasta laitokseen tervehtimässä. Elma, jolla oli niin rohkaisevat, puoleensa vetävät silmät, niin taitava, viihdyttelevä kieli ja jonka esprit-de-corps oli niin innokasta (tämä hänen yhteishenkensä oli vaikuttanut jokaiseen jäseneen talossa vanhimmasta nuorimpaan), — Elma oli jättävä heidät iäksi. Tosin oli muitakin hänen ikäisiään, hänen aikalaisiaan, muiden muassa näillä sivuilla jo ennen mainitut pitkä Henrietta ja tyyni ja vakava Margaret, jo ennen lähtenyt, ja toisia oli tullut heidän sijaansa; ja olikin aika — niin, he eivät voineet olla myöntämättä, että Elma Alfretoninkin, joka nyt oli, kuten ne toisetkin olivat olleet, naiseksi kypsymässä, oli jo aika leijailla ylöspäin korkeampiin, avarampiin ilmapiireihin. Mutta sittenkin — Elma! Ken voi korvata Elman — pienen yhdyskunnan joustavan, lehahtelevan, liikkeellepanevan hengen, sen oman kirkkaan, erikoisen tähtösen?
"Neiti Exeteristä se tuntuu kauhean katkeralta", kuiskasi eräs tyttö henkeänsä pidätellen toiselle. "Hän ei virka mitään — mutta hän kärsii. Se näet tuntuu hänestä melkein kuin täytyisi luopua omasta lapsestaan; eikä saa luovuttaa häntä edes lapsen oikeille vanhemmille."
"Ainakin yhdessä suhteessa käy olo meille vaikeammaksi", vastasi toinen surumielisesti. "Ei ole enää ketään viihdyttelemässä neiti Exeteriä hänen synkkinä päivinään ja palauttamassa hänet hilpeälle tuulelle, kuten Elma aina osasi tehdä. Elma voi aina hänet lepytellä. Ajattelen mielihaikealla, miltä täällä tuntunee, kun Elma on mennyt."
Niin ajatteli moni muukin.
Tuo kunnon neiti Exeter, jota kaikki hänen oppilaansa kunnioittivat ja josta useimmat jossakin määrin pitivätkin, ei kenties ollut erikoisen taitava voittamaan heidän myötätuntoansa. Kuten olemme nähneet, hän saattoi eräissä tiloissa taipua, jopa heltyä liiaksikin, — mutta tavallisesti hän arvokkaan koulunjohtajattaren asemassa hairahtui liian jyrkän periaatteellisuuden varsin yleiseen ansaan. Hänen periaatteensa mukaan tuli ja täytyikin määrätyn sarjan huolellisesti täytettyjä velvollisuuksia, joiden vaihteluna olivat määrätyt huvitukset ja virkistykset, ehdottomasti tyydyttää jokaisen oikeamielisen, järkevän, vastuunalaisen ihmisen vaistoja ja vaatimuksia.
Mutta kasvuiässä olevia tyttöjä (älkää säikähtykö Atalantan kauniit lukijattaret!) voidaan tuskin luokittaa järkeviin, vastuunalaisiin ihmisolentoihin; ja meillä lienee lupa vihjaista, että oivallinen neiti Exeter ei liene kylliksi ottanut huomioon nuorten ailahtelevaisuutta.
Tässä tuli Elma hyvään tarpeeseen. Ei kukaan kuolevainen voinut vastustaa Elmaa, saati sitten neiti Exeter — varsinkaan silloin, kun Elma oli laupeuden asioilla. On näet ensiksikin muistettava, ettei Elma koskaan anonut mitään itselleen; hän ei koskaan puhunut omasta puolestaan. Ja sitten kuvastui nuoren lähetin silmässä sellaista kaihoa, ilmeessä sellaista arkaa levottomuutta ja samalla eräänlaista luottamusta, että kuuntelijan sydän tuskin olisi voinut olla sulamatta, vaikka se olisi ollut kivestä. Ja vielä — mutta miksi luetella? Neiti Exeter oli sittenkin vain ihminen inhimillisin heikkouksin ja myöskin inhimillisesti tietoinen siitä. Ja tuo heikkous ilmeni hänen suhteessaan hänen orpoon turvattiinsa, joka ei enää olisi hänen. Eron päivä saapui, kuten olemme maininneet, ja tahdomme vetää verhon sen yli.