"Tosiaankin luulen, että muutat meille haikein mielin", väitti Elman täti samana iltana, "niin tosiaan, Elma", ja hänen äänessään oli vivahdus nuhdetta. "Ja kuitenkin sir Thomas saapui kaksi päivää ennen pääsiäistä, sen sijaan että olisi tullut pääsiäisen jälkeen, toimittaakseen sinut suoraan tänne. Ja… ja minä olen hommannut huoneesikin aivan valmiiksi."
"Oi, se on ihana, täti! Ah, täti, se on sievin, hauskin, armain pikku suoja! Enkö teille sanonut, etten ollut eläessäni nähnyt mitään sen vertaista?"
"Kyllä, rakas lapsi, kyllä. Oh, en minä tarkoittanut sanoa, että olet kiittämätön, Elma; sinä vain et mielestäni näyttänyt ihan niin onnelliselta, ihan niin hurmaantuneelta kuin olin odottanut olevasi päästessäsi pois tuosta väsyttävästä koulusta ja tietäessäsi, että tästälähin kotisi on vakituisesti meidän luonamme."
"Olen onnellinen, sanomattoman onnellinen tietäessäni, että kotini on oleva teidän luonanne", vastasi Elma hiljaisella äänellä. "Rakastan teitä kaikkia hyvin paljon ja, voi, kuinka ystävällisiä te minulle aina olette!"
"Rakas lapsi! Enhän sitä tarkoittanut. Kah, Elma, tuntuu kuin olisin kalastellut imartelevia kehuskeluja! Hyväinen aika! Minähän ainoastaan ihmettelin, ettet näyttänyt iloisemmalta, hilpeämmältä, hyvä lapsi."
"Olen juuri eronnut useista ystävistä", virkkoi Elma, "ja jotkut niistä olivat minulle rakkaita ystäviä, täti."
"Nii-in, tietysti, armas tyttöseni." Lady Alfreton liikahti hermostuneesti nojatuolissaan.
"He olivat ikävissään nähdessään minun lähtevän. Sanoessamme toisillemme hyvästi monet… itkivät."
"Kaiketi ne pitivät sinusta."
"Neiti Exeter ei itkenyt."