Donna Olympia. Ah, madame! rahoista ei puhetta. Minä ennen kärsin suurinta kurjuutta, kun teen jotakin, jolla loukkaisin suku-arvoani. Tahdon näyttää teille sukuluettelomme, niin voitte itse nähdä, että tämä asia ei sovi mitenkään. Minulle muistuu mieleeni herra isä-vainaani viimeiset sanat: sinulle en jätä varoja, tyttäreni — sanoi hän — mutta ylhäisyyttä. Pelkää Jumalaa, kunnioita pyhimyksiä ja kuole ennen impenä köyhyydessä, kun teet mitään sukuasi alentavata. Tämän sanottua kuoli hän.
Isabella. Kuolemaisillaan neuvoi hän ylpeyteen, sepä oli varsin jumalinen neuvo.
Donna Olympia. Ei ylpeyteen, vaan kiitettävään kunniantuntoon. Minä olen seurannut hänen käskyänsä ja käynyt liittoon ensimmäisen huoneen kanssa Espaniassa.
Isabella. Mutta miettikää, korkea-sukuinen rouva, miettikää kuinka viheliäiset ne ylhäiset ovat, joilla ei ole varoja ylläpitää ylhäisyyttänsä; ilman varoitta on heillä häpy ja pilkka tarjona, ottamatta hätää lukuunkaan.
Donna Olympia. Minä voin vakuuttaa teille, madame! etten myisi sukunimestäni puustaviakaan, vaikka siitä saisin parahimman kartanon koko Espaniassa.
Don Ranudo. Se oli urhoollisesti sanottu; tuo lause on kultapuustaveilla kirjoitettava: minä en myy puustaviakaan, vaikka siitä saisin parahimman kartanon.
(Pedro kertoo ja kirjoittaa kirjaansa: minä en myy j.n.e.)
Isabella. Mutta tyttärenne ei tässä avioliitossa kadota mitään ylhäisyydestään.
Don Ranudo. Ei, madame! Tietäähän koko maailma, mikä eroitus on de las Minas'en ja Colibrados'en sukujen välillä.
Isabella. Mutta semmoiset suvut kumminkin usein liittyvät.