Talonpoika. Kahdeksantoista vuotta.
Don Ranudo. Hyvin aikasin menitkin naimisiin; me ylhäiset emme niin nuorena voi käydä avioliittoon. Saamme odottaa usein neljään väliinpä viiteenkymmeneen vuoteemme, ennenkun tulemme tilaisuuteen elättää pereemme yhtä isosti kun esi-isäimme perettään elätti ennen meitä.
Talonpoika. Me taasen menemme naimisiin, niin pian kun voimme siijitttää lapsia, sillä vaimo ja lapset eivät ole meille rasitukseksi. Kuta useimpia käsiä, sitä enemmän työläisiä, kuta enemmän työläisiä, sitä suurempi varallisuus.
Don Ranudo. Tämä mies puhuu viisaasti, Donna Olympia! Talonpojat ovat siinä onnellisia. Minä luulen myöskin tässä löytäväni syyn siihen, miksi talonpoikain lapset ovat terveempiä ja raittiimpia kun ylhäisten; he ovat, näette, siijitetyt vanhempainsa kukoistavassa ijässä.
Talonpoika. Ellette ota pahaksi, niin luulen myöskin, että juuri tämäntähden talonpojissa löytyy vähemmän aisankannattajia kun ylhäisissä; sillä kun ylhäisten täytyy naimistaan odottaa viiteenkymmeneen ikävuoteensa, niin joutuvat he sillä välin kelvottomiksi avioliittoon, elleivät rouvansa tyydy ainoasti ruokaan ja juomaan, mikä meikäläisten mielestä on mahdotointa.
Don Ranudo. Ha, ha, haa! Ompa hupaista kuulla talonpojan noin haastavan. Mutta minusta on kummaa, miten sinä saatat syödä huonoa ruokaasi noin suurella ruokahalulla.
Talonpoika. Juustoni ja leipäni maistuu minulle, kukatiesi, paremmalta, kun paras paisti teille. Kaikki ruoka on hyvää; asia riippuu vaan siitä kuinka me olemme tottuneet.
Don Ranudo. Kaikki maailmassa on koetettava. Anna minun ihmeeksi maksaa juustoasi, saadaas nähdä voinko syödä sitä.
Donna Olympia. Ei, Don Ranudo! se ei käy laatuun.
Talonpoika. Tahdotteko koettaa, herra?