(Talonpoika pistää ruuan pussiinsa ja kynsii päätään).
Donna Olympia. Anna minulle vielä palanen; tahdonpa koettaa voiko röökynä-tyttärenikin syödä tuollaista ruokaa. Ha, ha, ha! hupaista kyllä muutteeksi.
Talonpoika. Tuo pala, minkä herra viimeksi leikkasi, ei ainoastaan riitä koetukseksi, vaan myöskin ateriaksi herrasväelle.
Don Ranudo. Kun toiste tulet kaupunkiin, niin puhuttele meitä pelvotta.
Talonpoika. Minä kiitän suuresti. (Hiljaan). Mutta hullu on se, joka toiste tuo ruoka-pussinsa tänne.
Don Ranudo. Kun tulet kotiasi, Juan, niin kiitäthän meitä sangen nöyriksi?
Talonpoika. Se on tietty, semminkin jos herra on niin hyvä ja antaa minulle jotakin palkintoa; sillä minulla oli juuri ruokaa sen verran kun matkallani tarvitsin.
Don Ranudo. Mitä annamme tälle rehelliselle miehelle, Donna Olympia? Minä lainasin juuri tänään kaksituhatta kultarahaa eräälle hyvälle ystävälle, jotta olen nyt ihan tyhjä kultarahoista. Hopearahoja taasen ei käy minun, eikä kenenkään Colibrados'en suvusta antaa.
Talonpoika. Armollinen herrasväki! minä kyllä tyydyn hopearahoihin.
Don Ranudo. Ei, Juan, se ei käy päinsä. Me menettäsimme sillä kunniamme. Lahjaksi annamme ainoastaan kultaa tahi kunnioitusta.