"Sepä se juuri on, Herlinger; te luulette voivanne jäädä elämään, kun saatte kuolinsakramentin, ja sentähden te haluatte sitä. Teiltä puuttuu kristillinen Jumalan tahdon alle antautuva mieli; luulette, että voitte jollakin pakolla saada itsellenne Jumalan armon, te ette tahdo armonvälikappaleita, vaan ihmekeinoja ja niitä minulla ei ole. Pyhää toimitusta en voi sallia väärinkäytettävän; olisi Pyhän pilkkaamista, jos antaisin viimeisen voitelun henkilölle, joka pettää itseään sillä ajatuksella, että hän saa sen vielä kerran tahi kahdesti jälkeenkin päin."
"Älkää nyt heti panko niin pahaksenne, arvoisa herra. Luonnollisesti te tunnette nämä asiat paremmin kuin minä, ja teidän on sanottava, mitä minun on tehtävä, että toivoni täyttyisi."
"Jos te, mylläri, katsotte kuihtunutta ruumistanne, niin ymmärrätte, minkä verran teillä on toivomista, ja että te jotakin muuta varten Jumalan laupeutta tarvitsette."
"Pyydän, ett'ette pahastu, — mutta ajatukset menevät usein omia teitään, — ymmärrän jo, Jumala on sovitettava, että hän antaisi itse kullekin menestystä; pitää pysytellä hänen ystävänään, muuten hän lähettää raesateen vainiollemme ja monenlaista muuta kärsimystä ja murhetta. Mutta minä arvelen, ettei hän enempää voikaan. Jos minun elämäni täytyy loppua, mihin häntä sitten tarvitsen? Kun kerran on kuollut, niin kuollut on."
"Te, Herlinger, olette yksi niitä, jotka pelkäävät Jumalaa samoin kuin perkelettä, ja siksi te tahdotte nähdä Jumalan vallan loppuvan. Mutta minä sanon teille, että Jumalan valta ja kunnia loistaa yhtä kirkkaasti eläville ja kuolleille, eikä kukaan ole varma, elleivät hänen silmänsä kerran niitä näe. Sillä niinkuin ihminen ei tiedä, mistä hän tulee, hän ei myöskään tiedä, mihin hän menee. Enkä minä tahdo kiusata kaikkivaltiasta sillä, mitä hän voi vielä minulle tehdä ja mihin minä häntä tarvitsen, sillä ajallisuuden jälkeen alkaa ijankaikkisuus."
"Uskooko teidän arvoisuutenne sen?"
"Miksi sanoisin, jos en uskoisi?"
"Hyvä, teillä ei ole mitään syytä. Mutta kuitenkin — kaikki eivät uskalla puhua, mitä ajattelevat; on pysyttävä siinä, mihin virka vaatii. Tunsin asianajajan, joka todisti, ettei hän voi totuudella elää."
"Sokaistu ihminen! Jos nyt teille tarjoaisin kirkon lohdutusta, mikä olisin muu kuin asianajaja, joka ei tahdo valmistuksetta ja puolustuksetta päästää teitä Jumalan tuomioistuimen eteen? Mutta minuakaan ei silloin totuus pitkälle auttaisi, sillä en uskalla sallia sitä, että teidän syntinne ja rikoksenne kiihottavat Jumalan ankaraa vanhurskautta. Minun täytyy ne armonvälikappaleilla pois pyyhkiä, että voisin Jumalan armoa teille anoa."
"Niin, niin, oikein on, että niin teette, se ei vahingoita, jospa vain hyödyttäisi! Mutta te, arvoisa herra, teette itsekin niin — päästätte joka pääsiäinen ihmisparan synnit ja sitten kuitenkin ahdistatte häntä taas kaikesta. Jos niin on määrätty tapahtumaan, pysyy kai tuomio lujana, ja mitä rukoukset ja ristin luo ryömimiset silloin auttavat?"