"Herlinger, tunnetteko te minut?"
"Oikein hyvin, teidän arvoisuutenne. Minä lähetin teitä noutamaan, että te voitelisitte minut. Lääkäri sanoi, ettei hän voi enää mitään tehdä, ja siksi pitää teidän nyt koettaa taitoanne. Olen tuntenut useampia, jotka parikin kertaa ovat sakramenttia nautittuaan joksikin aikaa voimistuneet, vaikka olivat jo menehtymäisillään. On kuin ei kuolema voisi oikein kiinni pidellä, sittenkun ruumis on rakkaalla siunauksen öljyllä sivelty — hihihi — livahtaa pois."
"No niin, Herlinger, jos Jumala tahtoo, hän kyllä voi lisätä teille vielä ikää, mutta viimeisen voitelun sakramentti ei vaikuta mitään hänen iäiseen päätökseensä."
"Ja miksi ei? Mitä varten meillä sitten ovat pyhät armonvälikappaleet, jos ne eivät häneen vaikuta, kun rukoukset eivät enää riitä? Sitä varten ne ovat, kyllä minä tiedän, enkä minä niitä hylji, sillä niin on sääntö: 'Syö lintu tahi kuole!'"
"Tiedättekö te, mitä puhutte, Herlinger? Te ehken kiihotutte puhumisesta?"
"Ei, ei, teidän arvoisuutenne. Minun täytyy haastaa yhteen sysyyn, sillä monenlaiset ajatukset risteilevät päässäni. Mutta minä en päästä itseäni sekaantumaan, ja kun minä johonkin erityiseen asiaan pysähdyn, tiedän kyllä, mitä siitä ajattelen."
"Hyvä! Mutta silloin teidän, mylläri, täytyy myöskin voida kuunnella, mitä minulla on teille sanomista."
"Minä olen täydessä tajussa, miksikä sitten en voisi olla tarkkaavainen?"
"Huomaan olevanne sopimattomassa mielentilassa, Herlinger; ei niin valmistauduta pyhää kuolinsakramenttia nauttimaan. Teidän pitää saada toisenlainen käsitys, muuten en voi sitä teille antaa."
Sairaan sänky vapisi, sillä hänen tuskansa tärisytti lamautuneita jäseniä. "Teidän täytyy!" huusi hän, "teidän täytyy! Minä olen seurakuntalaisenne, olen aina suorittanut saatavat, antanut mielelläni yli määränkin. Te olette ottanut rahani, teidän täytyy! — Ettehän te, teidän arvoisuutenne", lisäsi hän rukoillen, "voi omantuntonne tähden jättää minua tähän makaamaan koettamatta auttaa."