Eikö joku ajanut kiireesti ohitse? Rattailla istuvalla täytyi olla lyhty, koska valon häivä sattui ikkunoita peittävälle verholle.
Reindorferin vaimo heräsi ja kuunteli. Kuinka hiljaista siellä oli! Hän oli tottunut kuulemaan miehensä säännöllisen hengityksen huoneen toiselta puolelta, nyt havaitsi hän vain hänen koskemattoman vuoteensa tumman hahmon. Hän hapuili käsillään … siinä oli kätkyt ja kätkyessä lapsi, liikkumatta, äänetönnä … toivoko vai pelko sai hänen lapsen ruumista hivelevän kätensä vapisemaan? Hän tunsi lämmön ja erotti vienon hengityksen. Hän veti äkkiä käsivartensa peitteen alle — tunsiko hän inhoa vai iloa? Tiesikö sitä itsekään? — Inhoten itseään, kaikkea sitä, mitä oli tapahtunut ja mitä oli odotettavissa, painoi hän kiivaasti kasvojaan tyynyä vasten, ja hänen silmänsä kostuivat. Itsensäkö vai lapsensako vuoksi hän itki? Voiko hän koskaan rakastaa tätä lasta, kuinka viaton se lieneekään? Sillä niin kauan kuin se eli, syytti se äitiään; se oli aina hänelle, niinkuin Reindorfer oli sanonut, häpeäpilkku.
II.
Reindorferin talon ohitse kiiruhtaneet rattaat pysähtyivät "Vesihaudan" myllärin asunnolle. Renki saattoi virkapukuista pappia, joka astui niiltä alas suojellen varovasti rippileipä-rasiaansa. Suntio, jolla oli laukku ja jolle siitä oli jonkun verran haittaa, laskeutui neuvokkaasti takaistuimelta ja kulki tietä näyttäen edellä kuistiin, johon talonväki oli kokoontunut. Soitettiin pientä kelloa, läsnäolijat laskeutuivat polvilleen, pappi antoi heille siunauksen ja meni sitten kamariin kuolemaisillaan olevan myllärin luo. Vuoteen vieressä valvoi vanha palvelijatar, joka nousi ylös ja suuteli hengellisen miehen kättä.
"Hän on kovin paatunut, teidän arvoisuutenne", kuiskasi hän valittaen ja viittasi sairaaseen, "kovin paatunut."
Viitattiin, että hänen oli poistuttava.
Pappi ja kuoleva olivat kahden.
Sielunpaimen oli vankka, keskikokoinen, nuori mies. Tuntuvan lihavuutensa takia näytti hän kuitenkin pieneltä, ja kaksinkertainen leuka antoi hänelle jonkinlaisen velttouden vivahduksen, jota hänen elävät silmänsä ja vilkkaat liikkeensä kuitenkin vastustivat. Hän astui suoraan pöydän luo ja otti hetkiseksi kaihtimen lampun edestä nähdäksensä paremmin sairaan, joka suljetuin silmin makasi vuoteellaan. Värillistä tyynynpäällystä vastaan ilmenivät jyrkästi hänen sisäänpainuneet ja terävät kasvonpiirteensä, kuihtuneet käsivarret retkottivat peitteellä, sormien päät vaan silloin tällöin heilahtelivat.
Sairas huomasi, että häntä katsellaan, ja hän piti tarpeellisena ilmaista valvovansa. "Gundel", sanoi hän käheästi, "Gundel" — se oli hänen hoitajattarensa nimi — "on varmaankin valittanut, että minä hänestä rukoilen liian vähän. Mutta se ei enää autakaan, ei, ei se auta enää; jospa nyt edes sakramentti auttaisi."
Pappi astui vuoteen luo: