Nuori Reindorfer meni tervehtimään äitiään ainoastaan oven luota, mutta tyttö kiiruhti hänen sivutsensa kehdolle.
Äiti vastasi lastensa tervehdykseen ja kääntyi sitten seinään päin.
Kun poika sulki oven jälkeensä, lausui tyttö kumartuen kehdon yli:
"Sepä on pikku pahanen! Sellainenko minäkin olin?"
"Kaikki ovat olleet sellaisia."
Tyttö kuuli vastauksen epäilevästi hymyillen.
"Hyvää yötä, äiti!"
Lapsivaimo oli yksin — ja sitä hän halusikin.
Aterian ja ruokarukouksen jälkeen Reindorfer ilmoitti palvelustytölle, että tämän oli ensi yönä maattava keittiössä ollakseen tarvittaissa emännän apuna. Mutta kun hän luuli, että hänen vaimonsa ennen kaikkea tarvitsi lepoa ja hiljaisuutta, tahtoi hän itse maata lasten luona ullakossa.
Talo näytti kuutamossa vieläkin rauhallisemmalta kuin päivän valossa; sillä sen asukkaat olivat kaikki menneet levolle. Unen lumous oli lamannut aistimet, joiden välityksellä kaikki kiihottavat tunteet, ilot ja kärsimykset pääsevät ihmissieluun. Niinkuin äiti hellästi korjaa väsyneiden lastensa leikkikalut, niin unikin raivaa pois kovan todellisuuden, ja samalla kun me elämämme lyhyyttä säikähtäen lapsellisesti soimaamme sitä, että se katkoo ja vähentää kerkeää aikomamme, jakaa se päivittäin meidän kanssamme elämän kuorman. Kukapa jaksaisikaan kauan keskeytyksettä kantaa enemmän tuskaa kuin riemuakaan.
Hälinä on muuten voimaton vihollinen, mutta kun se saa liittolaisekseen nukkuvan sielun oman rauhattomuuden, ajaa se unen silmistä.