Hän ei tiennyt, miksi hän oli jättänyt talonsa pihan ja astui nyt kiivaasti maantietä pitkin. Hän seisahtui äkkiä ja kuunteli: lähestyvien rattaiden jyrinä saapui hänen korviinsa. Hän tointui ja huomasi kulkeneensa lapsiaan vastaan. Hän huusi heille, että he seisauttaisivat hevosen ja ottaisivat hänet keskeensä istuinlaudalle. Niin tapahtuikin.
"Mitä kuuluu kotiin?" kysyi poika.
"Olette saaneet sisaren."
Enempää hän ei sanonut, eivätkä lapset enempää kysyneet, ja niin he ajoivat äänetönnä eteenpäin.
Iltahämy peitti seudun.
Kun he saapuivat sille paikalle, missä "Vesihaudalta" tuleva tie yhtyi heidän tiehensä, tulla rytisivät sieltä toiset rattaat, joista huudettiin: "Pysähtykää, hyvät ihmiset, että minä pääsisin edelle!"
"Eikö se ole myllärin renki?" kysyi Reindorfer. "Mihin on sellainen kiire?"
"Pappilaan. Myllärillä ei ole pitkiä aikoja! Hyvää yötä!"
Rattaat riensivät heidän ohitsensa, ja ennenkun he ehtivät pihansa veräjälle, olivat ne jo kauan olleet kuulumattomissa.
Pihalta johtivat portaat ullakolle. Niitä kannatti patsas. Patsaan ja portaiden välissä olevassa "suojassa" oli pöytä. Sille palvelija kantoi nyt illallisen talonpojalle ja hänen työväelleen. Sinä iltana syötiin tavallista myöhempään.