"Eivät ne autakaan ilman todellista ja — missä vielä sovittamisen tilaisuutta on — teoissa ilmestyvää katumusta. Mutta, Herlinger, mistä se johtuu, että te mieluummin taivutte kovan rangaistuksen ja Jumalan ankaran tuomion alaiseksi kuin luotatte hänen laupeuteensa ja armoonsa?"
"Niin, se on sillä tavalla, että kohtalon iskut ovat sattuneet minuun niin nopeaan toisensa jälkeen, kuin olisivat ne tulleet välttämättömyyden pakosta. Minulla ei ole koskaan ollut onnea välttää uhkaavaa kurjuutta, en koskaan ole päässyt ahdingoista niinkuin monet muut, joita suojelusenkeli on näyttänyt taluttavan kädestä. Kun aina kaikissa tiloissa on avuttomana, niin huomaa kyllä, ettei ole voinut mitenkään estää sitä, minkä täytyy tapahtua. Ja kun Herra Jumala on ihmisen kohtalon määrännyt, niin on oltava iloinen, jos voi häneltä niin paljon kerjätä, ettei hän tee sitä kovin raskaaksi. — Pienenä poikana kadotin äitini, isäni otti pian nuoren vaimon, ja kohta tuli velipuolikin maailmaan. Luonnollisesti kaikki kolme liittyivät minua vastaan, äitipuoli lapsensa tähden, isä äitipuolen tähden, ja pieni velipuoli seurasi näiden molempien esimerkkiä. Perintöoikeuteni myllyyn herätti minua vastaan tämän yhteisen vihan. Sitä en silloin vielä tietänyt, sillä eihän niin nuorella iällä ole vielä ymmärrystä. Mutta sitä kipeämminhän se koski, kun syytä käsittämättä tunsi lemmetöntä sysimistä. — Sellaisissa oloissa minä kasvoin; kotona en saanut tuntea mitään hyvää, enkä muuallakaan huvia löytänyt. Muut vanhat ihmiset nauroivat poikiensa mellakoille ja sanoivat, että kyllä nuoret talttuvat, kun särkevät sarvensa; mutta isäni sanoi, että minun on pysyttävä alallani, jos tahdon säästää nahkaani. Toiset huomasivat pian, että minä kadehdin heitä, ja he valelivat minua pilkkatulvalla. Uhmasta heitä vastaan aloin minä viettää salaa hurjempaa elämää kuin he julki. Salateillä tapaa kyllä tovereita, eikä niiden kunniallisuudesta välitetä; sellaista pikaista tuttavuutta varten on jokainen tarpeeksi hyvä."
Pappi liikutti kädellään sängyn peitettä. "Kuulkaa, Herlinger, teidän täytyy myöntää, ettei se ollut kiitettävä eikä hyvä teko; minusta ei teidän pitäisi olla vaikea sitä katua."
"Ei suinkaan, teidän arvoisuutenne, tällaisia ajattelemattomuuden syntejä voi vilpittömästi surra. Kukapa tietää eikö tilani ilman niitä olisi toisenlainen — tokkopa tässä sairaana makaisinkaan? Muuten minä kerran aioinkin keskeyttää rajun elämäni, mutta niin ei saanut tapahtua. Se oli siihen aikaan, kun Katri Weninger tuli tänne myllylle palvelukseen. Häneen nähden minulla oli rehelliset, suorat aikomukset, minä pidin häntä hyvin rakkaana ja iloitsin, että olin kerrankin tavannut sydänkäpyseni. Millaisen lopun meidän lempemme sai, sen vielä useat paikkakunnan asukkaat muistavat. Isäni pyysi papin ja pormestarin avukseen. He jättivät tytön, joka oli siunatussa tilassa, poliisien haltuun. Nämä noutivat hänet myllyltä, panivat hänet samaan joukkoon vankien ja löysäläisten kanssa sekä lähettivät kotitienoolleen. Sittemmin en ole tätä nais-olentoa nähnyt. Isäni kutsui minut sitten luoksensa, ja ilmotti, ettei hän ollenkaan estä minua naimisiin menemästä, ja nyt juuri olisi siihen sellainen tilaisuus, joka hänestä tuntui varsin suotuisalta ja pitäisi minullekin kelvata. Isä tiesi, mistä lintu oli pyydettävä, naapurikylän rikas mylläri antaisi tyttärensä minulle, ja saattaisinko minä häntä halveksua? Isäni jättäisi hääpäivänäni myllyn minulle ja muuttaisi vaimonsa ja lapsensa kanssa appivanhempiensa luo, koska nämä halusivat antautua vanhuuden lepoon. Suostuisinko minä tähän kaikkeen? Minä vastasin: en, — ja vaikkapa hän olisi kruununperijätärtä puolisokseni tarjonnut, olisin minä sanonut samoin voidakseni ärsyttää häntä, ja luulen, että siihen se olisi jäänytkin. Mutta hän näytti minulle tilikirjansa ja muistiinpanonsa, eikä meidän tarvinnut kauan laskea ennenkun näimme, kuinka kurjasti äitipuoli voi taloutta hoitaa. Minulle ei tulisi isäni jälkeen pienintäkään perintöä. Ennen vuoden ja vuorokauden kulumista saattoivat velkojat ajaa meidät pois asunnostamme, ja silloin täytyisi minun köyhimmän muonamiehen tavalla tehdä työtä leivän tähden. Jos tahdoin säilyttää myllyn Herlingerin suvulla, jolla se oli jo satasen vuotta ollut, ei siihen ollut muuta keinoa kuin naida rikkaan myllärin tytär, ja niin minä teinkin. Omaiseni muuttivat pois, ja jos muutama onnen rahtu olisi voinut seurata vaimoni mukana, niin kyllä sille olisi tilaa ollut. Sain hänen kanssansa paljon rahaa, se minun on myönnettävä, mutta vähän siunausta. Huomasin pian, että olimme yhtäläiset; toisella oli samat virheet ja puutteet kuin toisellakin, eikä silloin kumpikaan tahtonut tehdä parannusta, syytti ja soimasi vain toista niistä vioista, joita ei halunnut itsessään huomata. Hän ei ollut minua parempi. En sano, että hänkin olisi viettänyt kevytmielistä elämää, mutta hän ei ollut minua parempi ja naisten täytyy aina olla parempia kuin miehet, muuten he eivät kelpaa minnekään. Se oli surullinen havainto, sillä sen jälkeen ei enää ollut toivomista mitään herttaista kotielämää. Ja kun Jumala otti luokseen kotiristini, oli se myöhäistä. Minä olin jo tottunut kohtalooni eikä minulla enää ollut mitään toivottavaa. Niin, ensi aikoina minä ajattelin usein Katria ja monta kertaa halusin vaihtaa ajatuksiani hänen kanssaan, jonka sydän oli minuun kiintynyt. Eräänä iltana kirjotin hänelle kirjeen, kirjotin surevani häntä ja hänen lastaan, kirjotin että minä vieläkin rakastan ja ettei hänkään saa minua unhottaa; sanoin hänelle, että kenties olisi ollut parempi mennä hänen tähtensä vieraan palvelijaksi kuin jäädä myllylle toisen kanssa. Se oli ensimäinen kirjeeni, ja sen piti olla viimeinenkin. Kun minä sitä juuri suljin, sain haasteen oikeuteen. Katri Weninger oli valtuuttanut asianajajan vaatimaan minulta käräjissä eläkettä lapselleen. Siinä oli vastaus kirjeeseeni, ja minä saatoin säästää postimaksun. Oikeudenhaaste, teidän arvoisuutenne, oikeudenhaaste oli pitkän eron jälkeen hänen ensimäinen tervehdyksensä, se oli ensimäinen elonmerkki, jonka isä sai lapseltaan. Minä revin kirjeeni. Ja kun minulle ei lainkaan luottamusta osotettu, en minäkään tehnyt pojan hyväksi enempää kuin pakko vaati, en ainakaan vaimoni ja niiden toisten eläessä. Mistään ajatusten vaihdosta ei enää voinut tulla kysymystäkään, ja toimeen olen tullut ilmankin."
"Se kaiketi olikin viisainta, Herlinger. Kirje, jonka Katrille kirjotitte, ei olisi kuitenkaan mitään hyvää vaikuttanut. Kun tyttö jouduttuaan teidän tähtenne onnettomuuteen ei tahtonut enää saattaa itseään ja lastaan teistä riippuvaiseksi, vaan haki ainoastaan oikeuttaan, täytti hän niin velvollisuutensa, ja se oli ymmärtäväisesti tehty."
"Niin, niin, kyllä hän teki ymmärtäväisesti! Kaikki mitä minulle on elämässä sattunut, on ollut erinomaisen viisaasti osattu — sen sanoin jo äsken. Kaikki on ollut säntilleen järjestetty aivan niinkuin on pitänyt tapahtua ja sattua, etten minä ole voinut mitään välttää, ja minä olen jo siihen tottunut, eikä minulla ole koskaan mitään turvaa tai lohdutusta ollut, eikä ole nytkään. Usein on minulle 'Isämeitääni' lukiessakin tullut mieleen se ajatus, että meidän Jumalallamme on lopultakin, niinkuin monella muullakin täällä alhaalla — liian paljon lapsia, hän ei voi pitää kaikista yhtä hyvää huolta."
"Teillä, Herlinger, on vähän aikaa jälellä, kaikkein vähimmän sellaisiin ajatuskäänteisiin, joissa te luulette osottavanne ihmeellistä viisautta. Kaupungissa kutsutaan sitä filosofeeraamiseksi. Jättäkää se oppineille, jotka voivat siihen käyttää järkeään sekä sydäntään, kun toinen taikka toinen pettää. Jos minun matkani ei ole tehty turhan vuoksi, niin pitää teidän, Herlinger, nyt kuunnella minua."
"Puhukaa, arvoisa herra, puhukaa!"
"Olemmehan siitä yksimieliset, että te kadutte sitä pahaa, jonka muistatte eläessänne tehneenne? Eikö niin?"
"Kyllä, kyllä!"