* * * * *
Oven ulkopuolella kuiskailevat ja supattelevat palvelijat päästettiin pian sairaan huoneeseen, jonka johdosta he toivoivat parasta isäntänsä sielun autuuteen nähden; sillä eipä hänellä voinut kovin paljon syntejä olla, koska hän ehti ne niin pian luetella.
Sitten kun juhlallinen toimitus oli sääntöjen mukaan loppuun saakka suoritettu, lausui pastori: "Seuratkaa siis, Herlinger, kristillisellä kuuliaisuudella Jumalan tahtoa, jota saatte rauhallisna vartoa." Hän siunasi vielä kerran läsnäolijat ja astui sitten suntion seuraamana suoraan rattaille.
Laiha kirkonpalvelija kumartui lähelle hengellistä esimiestänsä ja kuiskasi ihastuksissaan: "On mitä suurin ilo nähdä, kuinka hyvin teidän arvoisuutenne osaa johtaa kansaa."
"Tiedättekö, Wolfbauer", vastasi pastori kerkeästi, "keiden minä haluaisin olevan läsnä tällaisessa toimituksessa, että hekin oppisivat tuntemaan tätä lajia ihmisiä? Pari idealistia, jotka uskovat siveysopin ohjeisiin, ja pari sivistyksen esitaistelijaa, jotka tahtovat sysätä kirkon sivulle. Kenties he niin saisivat silmänsä auki nähdäkseen, ettei rahvaaseen vaikuta mikään muu kuin ensin pelotus ja sitten lohdutus. Jos ei näitä kumpaakin ohjasta pidettäisi tiukalla, olisi kaikki kirkon ihanuus aikoja sitten jaloin tallattu ja murrettu."
Pitkä suntio nyökäytti pari kertaa päätään, oikeastaan kohteliaisuudesta, sillä hän ei ollut ymmärtänyt mitään. Mutta kun hän kuuli ohjaksia mainittavan, luuli hän tarkotettavan rahvaan itsepäisyyttä, ja osottaakseen, että salattu ajatus oli hänen mieltään kiinnittänyt, sanoi hän rattaille kiivetessään: "Niin, he saisivat kerran koettaa, mitä voivat itsepintaiselle rahvaalle."
Pastori kumartui istuimeltaan suntioon päin, ja kun rattaat samassa nytkähtivät eteenpäin, hänkin tutkivine silmineen nytkähti kirkonpalvelijaa kohden, jolloin tämän järeäpiirteiset kasvot sameine silmineen vetäytyivät taakse. Viattomuudessaan oli tämä mies herättänyt uuden ajatussarjan nuoren papin sielussa. Se kehittyi hiljaisuudessa ja rattaiden säännöllisessä hytkeessä — — "Tämä on aivan hassu työnjako, Wolfbauer on tavannut sanan ja minun täytyy etsiä siitä ajatusta. Siinä on täydellinen vastaväite. Itsepintaisuus voi kehittyä siitäkin, kun ohjaksia pidetään liian tiukalla. Luullaan ohjattavan kansaa, kun se väsynein mielin seuraa välinpitämättömänä tallattuja jälkiä — kunnes odottamaton tapaus säikähdyttää sen, ja se hyökkää luonnonvoimien raivolla arvaamattomille teille. Siinä on vaara, se on peljättävä mutta harvinainen; etu on rahvaan alistuvaisuudessa, ja sehän on tavallista. On maku- tahi oikeastaan puolueasia, tahtooko käyttää hyväkseen etua vaiko torjua vaaraa. Toiset, käytännölliset politikoitsijat, tahtovat sulattaa ihmiset samaksi suureksi harkoksi, toiset, idealistit, erottaisivat joukon yksilöiksi." Hän huokasi hiljaa. Kenties hänkin oli idealisti opintovuosinaan.
Mylläri kuunteli poistuvien rattaiden rytinää, kunnes se kokonaan häipyi hänen korvistaan. Hän oli kohonnut vuoteellaan puolittain pystyyn, pöyhensi sitten päänalusta oikealla kädellään ja heittäytyi pitkäkseen. Tuntui vähän helpommalta. Hän katsoi ympärilleen, hän oli jälleen yksin.
"Pastori on veikeä mies", hän sanoi, "hänen kanssaan ei ole hyvä otella, jollei kokonaan taivu hänen tahtoonsa. Mutta eihän mitään ole kadotettu niin kauan kuin elän. Sanoin hänelle sanoja jotka muuttivat hänet sen näköiseksi kuin hän olisi kuullut pirun messuavan — — ja voitelun hän kaikesta huolimatta sai antaa, hihihi", — hän löi kämmenellään peitteeseen, — "kaikesta huolimatta hän sai antaa voitelun."