Aamutuulen henkäykset alkoivat ennen päivännousua. Näytti kuin sillä olisi ollut kiire herättämään pensaita ja muita kasveja. Ilmassa syntyi salaperäinen liikunto; oli kuin kaikki esineet olisivat alkaneet etsiä niitä värejä, joihin päivän loisteessa pukeutuisivat. Ja niin päivä valkeni. Yö oli mennyt, myllyn vanhuksen viimeinen ja Reindorferin emännän lapsen ensimäinen yö; toisessa paikassa loppuun kulunut valo sammui, toisessa sen sukulais-kipinä syttyi vähitellen.
Salaperäinen hiljaisuus vallitsi vielä kaikkialla. Maantien varrella olevissa pensaissa alkoi kuitenkin jo kuulua viserrystä ja siipien suhauksia. Pensaikon takaa kuului huuto: "Vieläkö makaatte, kananpojat?" Reindorfer se siellä seisoi piha-aitaansa nojaten. Hän räpytti silmiään iloisesti, silmäili sitten kirkasta taivasta ja ympäröiviä metsäisiä vaaroja sekä henkäisi hyvin syvään. Näin ihanana aamuna yksin Jumalan kauniissa luonnossa! —
Mutta sitä ei kestä kauan. Kun tupakkapiippu on poltettu, huudetaan aamiaiselle, ja niin joutuu taas tavallisiin askareihinsa… Talonpojan kasvot synkistyivät. Hän puri piipun hammasluuta, meni jälleen sisään ja sulki oven. Hän astui keittiön läpi kumariin ja kuunteli ovella. Hänen vaimonsa rykäisi, oli siis valveilla. Lapsi alkoi itkeä. Reindorfer puristi ehdottomasti nyrkkiä, ja kuuma väre liikkui hänen kasvoillaan ikäänkuin toinen olisi häijyyttään itkenyt. Hän kääntyi pois.
"Pienokainen kirkuu kovasti", sanoi lieden luona seisova palvelustyttö.
Hän laski piippunsa lieden kulmalle ja astui kamariin.
Hän meni ikkunan luo. Vaimo katsoi häntä pelokkain silmin. Hän ei odottanut tervehdystä mieheltään, mutta hänkään ei uskaltanut ensiksi tervehtiä.
Reindorfer pysähtyi paikoilleen, otti lähimmän tuolin, istui sille, katseli saappaansa vartta ja alkoi sitten puhua: "Minä olen vanha, etkä sinäkään ole nuori. Hälinä ja pitomelu ei meitä kumpaakaan ilahuta; miksikä niitä siis toimittaisimme. Kastelapsen kirkkoon vieminenkin herättää huomiota. Sitä minä en kärsi, minä järjestän asian toisella tavalla. Tänään kulkee pastori varmaankin taas tästä ohi myllylle, minä puhuttelen häntä ja pyydän hänet tänne lasta kastamaan. Sillä tavalla minun mielestäni tapahtuu kaikki hiljaisuudessa; vieraita ei tarvita muita kuin äitikummi ja ketkä ovat välttämättömät. Voidaanhan sanoa, että me kiirehdimme koska lapsen laita ei ole niinkuin pitäisi olla." Hän katsoi syrjään lapsivaimoon ja lisäsi puoliääneen: "Se ei olisi valetta, ja kuitenkin olisimme säilyttäneet totuuden itsellemme."
"Sinä istut niin kovin kaukana", valitti vaimo, "ettei voi puhua sanaakaan, joka ei kuuluisi tuonne ulos."
"Mitä salaisuuksia tässä tarvitaankaan? Sano niin taikka ei!"
"Tee kasteeseen nähden niinkuin tahdot. Mutta minulla olisi muutakin sanomista, ja sitä en voi sanoa kovasti."