Reindorfer nousi ja tuli lähemmä. "Sinä et varmaankaan sitä vastusta ja minua se lohduttaisi onnettomuudessani. Kuule", kuiskasi vaimo kohottaen kättään ja viitaten kehtoon, "kun tyttö kasvaa, jättäisin minä hänet mielelläni kaupungin hurskaitten sisarien hoitoon niin että hän saisi kristillisen kasvatuksen ja tulisi kerran heidän kaltaisekseen. Hän olisi silloin hyvässä tallessa, eikä Jumala kenties silloin hänen olemassaoloaan niin pahaksi katsoisi; kenties hän ei myöskään vaatisi muiden synneistä niin ankaraa tiliä."
Reindorfer meni aivan vuoteen luo.
"Älä ole tuhma!" hän sanoi. "Asia ei koske niin läheltä Jumalaa kuin minua. Hän ei voi vihata lasta, joka on aivan viaton. Sinä jäät syntiseksi vaimoksi, vaikka tytöstä tulisi pyhimys. Mutta ensin hänestä tulisi luostarisisar, eivätkä ne kaikki taida aivan pyhiä olla. Hän ei ole minun lapseni enkä minä hänen kohtaloansa määrää. Hurskauteen ei voi ketään pakotuksella saada niinkuin nuoria koiria otuksen ajoon. Saatuaan ikää ja ymmärrystä ei tyttö kenties tyydykään luostarielämään, ja silloin hän ei sovellu taivaaseen eikä maahan. Eikä nykyaikana, jolloin koko maailma juoksee munkin kaapun jälestä, saa tällaisen kokeen onnistumiseen nähden luottaa onneensa. Ennen muinoin voitiin paljon tukahduttaa, mutta nyt Jumala tarvitsee palvelukseensa ainoastaan sellaisia henkilöitä, joista hän saa kunnian; muut pysykööt poissa! Ja vaikka en olisi näin ajatellutkaan, en kuitenkaan ehdotukseesi suostuisi. Luulit minun sitä kannattavan siksi, etten voisi katsoa lasta lempein silmin. Niin olisit sinäkin saanut hänet pois silmistäsi ja ajatuksistasi, ja se olisi sinulle ollut mieleen. Ihminen ei näet välitä syntinsä häpeästä enemmän kuin kissa ulostuksestaan; kun se raapaisee lian päälle ohuen rikkakerroksen, menee se niin ylpeänä matkoihinsa kuin sitä ei olisi koskaan niillä paikoin nähty. Sinäkin unhottaisit kaikki ja luulottelisit, että kaikki on yhtä hyvin kuin ennenkin. Sentähden pitää lapsen olla täällä sinun näkyvissäsi!"
"Tietysti hän jää, kun sinä tahdot", sanoi vaimo hiljaa. "Minulle vain juolahti mieleen, että voisin hänet lähettää pois."
"Siitä asiasta sekä kasteesta olemme siis tulleet selville. Muuta sanomista minulla ei ole; siksi menen, ettei pastori pääsisi huomaamattani ohi. Tahi tahdotko jotakin vielä?"
Reindorferin vaimo oli kahdeksastaneljättä ikävuodestaan huolimatta edelleenkin kaunis nainen. Sen tiesi hän yhtä hyvin kuin senkin, etteivät kipu ja tuska hänen piirteitään rumentaneet. Sillä jo lapsena kuuli hän sanottavan, että hän oli kaunis itkiessään. Talonpoika seisoi edelleenkin sängyn vieressä. Hänen molemmat kätensä riippuivat sivulla, vasen lähinnä vaimoa. Tämä oli jo kauan vilkunut siihen salaa ikäänkuin päästäkseen selville ylettääkö hän siihen. Kun mies kääntyi pois mennäkseen sekä siirsi silmänsä vaimosta, tuli hänen kätensä vielä lähemmäksi vuodetta, ja silloin vaimo tarttui siihen molemmin käsin, piti kiinni kädestä ja ranteesta ja koetti vetää häntä luokseen tahtoen samalla katsoa hänen silmiinsä. "Josef, rakas Josefini!" kuiskasi hän rukoillen.
Mutta Reindorfer tempasihe irti vaimostaan, tarttui siniseen esiliinaansa ja pyyhki sillä nuttunsa vasemman hihan sekä vasemman käden ranteineen. "Anna olla!" sanoi hän sitten. "Noudattaen vanhaa tapaa ja ettei mitään erityistä huomiota heräisi, kohtelen sinua muiden nähden niinkuin ennenkin; se tapahtuu kansan tähden. Mutta jos sinä luulet, että meidän välimme voi vielä tulla sellaiseksi kuin se oli, niin petät itsesi kokonaan. Se on mennyttä kaikiksi ajoiksi!"
Hän meni. Ovi sulkeutui hänen jälkeensä. Askeleiden kaiku loitontui ja häipyi.
Vaimo oli vaipunut puoleksi kohonneesta asennostaan; hän makasi liikkumatta, äänetönnä.
Reindorfer oli aivan oikeassa!