"Tule pois! Menkäämme", sanoi Magdaleena, joka oli tähän saakka vapisevaa lasta pystyssä pidellyt.
Burgerl katsoi häneen avuttoman näköisenä. "Minä en voi astua, Leena."
Magdaleena nosti hänet silloin syliinsä. Pää olkaan nojattuna, kädet riippuen kaulan ympäri pitkin selkää kantoi hän lasta kiiruusti kapeaa polkua pitkin.
"Oi, kuinka minä sinua vaivaan!" valitti lapsi.
"Sano mieluummin, että minun olisi pitänyt olla viisaampi. Minä seisoin ja käännyin sinne tänne samalla paikalla ja puhelin puita heiniä enkä ottanut vaaria sinusta; se ei kelpaa, olen ollut tyhmä!"
Magdaleena soimasi näin itseänsä kappaleen matkaa, kunnes Burgerl kuiskasi hänen korvaansa: "Älä soimaa niin itseäsi, älä soimaa, — jää vain minun luokseni."
"Me jäämme toistemme luo, Burgerl."
Päivällisen aikoina ei kartanolla ollut ketään. Magdaleena pääsi huomaamatta ullakkokamariin. Hän laski siellä ensin lapsen käsivarsiltaan vuoteelle, sitten seisoi kotvan aikaa kiivaasti hengittäen ja painaen molemmin käsin jyskyttävää sydäntään. Vihdoin hän otti tuolin, istuutui ja puristi pienen potilaan käden omaan käteensä.
"Tätä ei tapahdu koskaan enään", hän sanoi.
Illemmalla kuului askelia portailta ja eräs pitkä laiha mies, jonka rinta oli sisäänpainunut, saapui huoneeseen. Poskiluut ulkonivat hyvin tuntuvasti hänen kuihtuneista kasvoistaan, silmälasit oli nenällä, ja harvaa, valkeata tukkaa peitti vaatemyssy, joka oli aijottu myöskin kylmää vuodenaikaa varten. Sen päälle oli ommeltu ja ylös kiinnitetty käden levyinen vaatekappale, jonka saattoi irrottaa ja vetää alas, jolloin se verhosi päätä kypärän tavoin.