Pensaiden takana seisoi nuori mies huonosti hoidettu kaupunkilaispuku yllä. Oikealla korvalla vinossa oleva hattu teki hänet veitikan näköiseksi ilmaisten samalla, että mies oli tahi oli ollut sotilas. Hän oli epäilemättä neljännelläkymmenellä, mutta hinterän vartalonsa ja kasvojensa huolettoman ilmeen vuoksi näytti hän hoitamattomasta ulkoasustaan huolimatta melkoista nuoremmalta. Hänen mustat hiuksensa valuivat hatun alta runsaina kiharoina otsalle; suuret ruskeat silmät katsoivat rohkeasti eteenpäin ja suoran suurisieramisen nenän alta pisti esiin viiksipari, jonka toista huippua hän paraikaa väänteli.
Tervehdykseen vastaamatta sanoi Reindorfer: "Oletko taas täällä?
Retkale!"
Sotilas naurahti: "Voisit olla minullekin kohteliaampi — kukapa tietää, mitä vielä tapahtuu! Minulle on nyt lähetetty erityinen kutsu, ja kun mylly kaikessa tapauksessa joutuu heti minun käsiini, niin pitäähän meidän olla toisillemme hyvänä naapurina."
Reindorfer käänsi hänelle selkänsä aikoen jälleen ryhtyä työhön.
Tämä näytti suututtavan maantiellä seisojaa. Hän kiersi viiksiään entistä kiivaammin ja hetkisen kuluttua hän sanoi kipristäen silmiään ja vetäen suunsa leveään hymyyn, niin että hänen kasvonsa piirteet tulivat ilkeän näköisiksi: "Onko se totta, mitä olen kuullut? Sitten viime käyntini on teidän lukumääränne muka lisääntynyt yhdellä."
Talonpoika tempasi haravan, hänen käsivartensa lihakset puristautuivat äkkiä kokoon, otsasuonet paisuivat ja koko niitty näytti mustuvan hänen silmissään. Ainoastaan yhden punaisen pilkun hän huomasi, hän muisti, että hänen tyttärellään on sennäköinen hame. Sitä muistaessa hänen silmänsä kiintyivät tyttöön, joka veljensä ja rengin kanssa haravoi aivan lähellä, ja silloin hän päästi pidätetyn hengenvedon valloilleen ja alkoi käsitellä haravaansa. Sillä välin hän kääntyi hiukan pensasaitaa kohden ja heitti silmäyksen sotilaaseen. Sitä silmäystä ei julkeinkaan ihminen saattanut sietää, se lausui loukkaajalle: "Minä kärsin väärän teon, mutta en sinua!"
Sotilas poistui hitaasti; vasta kun tiesi olevansa Reindorferin silmän kantamattomissa, kiirehti hän askeleitaan ehtiäkseen myllylle.
* * * * *
Myllylläkin olivat ikkunat verhotut niinkuin edellisenä päivänä Reindorferin talossa. Ihmisen maailmaan tullessa ja maailmasta lähtiessä on valo hänelle kiusaksi, häntä täytyy totuttaa siihen ja siitä pois, sillä hän tulee pimeydestä ja menee pimeyteen. Valo on köyhän lahja, joka näyttää tietä kehdosta hautaan. Lyhyellä taipaleella näiden kahden päätepisteen välillä heittää se maailmaan ainoastaan väräjöiviä säteitä, eikä kukaan oikeastaan tunne polkunsa suuntaa.
Pastori ja notarius olivat saapuneet varhain aamulla.