Notarius oli pieni ketterä mies, joka mielellään tavotteli juhlallisuutta toimissaan. Hän oli aina puettu hyviin mustiin vaatteisiin ja käytti korkeaa, valkoista ja jäykkää kaulaliinaa, joka piti hänen päätään hyvin arvokkaassa pöngityksessä; paljas päälaki sekä lihavat, hyväntahtoisen ja hyvänvoivan näköiset kasvot eivät suinkaan vähentäneet tätä arvokkaisuutta. Mutta kun talonpojat yleensä nauravat silmälaseille ja pilkkaavat niitä, oli notarius liian uskalias pitäessään maaseutumatkoillaan tomun kaihtamista varten värillisiä, pyöreitä ja paksusankaisia silmälaseja.
Kun he tulivat sairashuoneeseen, heitti notarius pöydälle raskaan pinkan asiapapereita ja otti sitten nuo hassunnäköiset silmälasit nenältään. Hän menetteli hyvin perinpohjaisella tavalla. Ensin hän pyyhki lasit nenäliinalla, sitten hän etsi kotelon taskunsa syvyyksistä, pujotti lasit siihen niin varovasti kuin suinkin ja painoi sitten verkalleen kaikki jälleen taskuunsa. Mutta säikähdys herätti hänet pian tästä levollisesta mielialastaan.
Hän astui sairaan luo: "Vanhus, kuinka te jaksatte?"
"Kiitos kysyjälle, olen melkein terve nyt."
"Tunnetteko minut, Herlinger?"
"Tokihan minä — olettehan herra notarius."
"Ja minkätähden olen täällä?"
"Heh, miksikä muka täällä? Tänäänhän minä nainen Katarina Weningerin?"
Notarius katsoi säikähtyen pastoriin, tämä astui lähemmä ja lausui pannen painoa joka sanalle: "Mutta mitä ajattelette, Herlinger? Katarina Weninger on jo aikoja sitten kuollut."
"Vai niin, vai on Katarina kuollut! Mitä me sitten teemme?"