"Mitä hullutuksia puhelet? Eihän ole tapahtunut mitään sinne eikä tänne. Minulla ei, totta jumaliste, ole mitään tarkotuksia tyttöön nähden."
"Mutta, hyvä Jumala", kummaili Heiner puristaen yhteen käsiään ja tuijottaen isäntään silmät seljällään, "silloinhan sinä kohtelet häntä hullusti. Mikä tyttö ei sellaisesta saisi houreita päähänsä?"
"Hän on siihen liian viisas", vastasi isäntä.
Heiner irrotti kätensä ja antoi käsivartensa riippua, samalla kun katseli ylös puiden latvoihin.
"Älä ole tyhmä", ärähti isäntä harmistuneena.
Vanha Seferl saapui. "Tule", hän kutsui, "ruoka on valmis."
Isäntä astui heidän edellään.
"Kuule, isäntä", huomautti vanha Seferl, kiirehtien hänen jälkeensä, "nuo eiliset joululahjat olivat liian suuret, sen sanon sinulle. Tarkotuksesi voi olla hyvä, mutta tytölle se ei ole hyväksi, sillä hän saa suuret luulot."
"Isäntä sanoo, että tyttö on siihen liian viisas", virkkoi Heiner kuivasti.
Isäntä kääntyi äkkiä heihin ja tokaisi närkästyneenä: "Sen minä sanon, enkä ole tottunut kärsimään vastaan mukisemista."